Jouluiset asiat ovat vähitellen valtaamassa mielen.  Olen kuitenkin kokeillut varovasti gradun pariin palaamista.  Eiköhän se siitä.

Viime viikolla sain viettää muutaman päivän ihan toisenlaisessa ympäristössä: olin hoitamassa kummipimpulaa (Neiti 1v) ja huushollia, jossa hän asusteli.  Kaikki lienee mennyt hyvin, vaikka ensi töikseni rikoin kaapinoven kahvan ja pudotin mukin lattialle.  Sitten Neiti veti puikot äitinsä neuletyöstä ja kävi tyhjentämässä äidin lompakon (1-vuotiaana jo, ajatelkaas ;).  Neiti myös inhosi minua sydämensä pohjasta, koska jouduin vaihtamaan hänelle vaippoja.  Se taitaa olla kamalinta, mitä Neiti tietää.  Toivottavasti vaipanvaihtokammo pian hellittää: itkun kuunteleminen ei ollut kivaa minustakaan!

Onneksi Neiti 1v leppyi aina sen verran nopeasti, että vähän ajan kuluttua minusta taas pidettiin.  Ennen päiväunia kävimme ulkona ja menimme pulkalla navetalle.  Pulkkaan istuminen sai Neidin haudanvakavaksi ja hän istui koko matkan paikallaan uskaltamatta edes liikahtaa (tai pystymättä liikahtamaan niissä talvitamineissa?).  Ohi lentävät harakat kuitenkin huomattiin.

Navetassa oli vieraita setiä ja heitäkin katseltiin aika vakavin naamoin.  Vasikka sen sijaan sai osakseen jopa pientä hihkumista, kun minä ensin olin silitellyt sitä vähän aikaa.  Vasikka pelkäsi Neitiä jostain syystä, joten emme jääneet sitä pitkäksi aikaa kiusaamaan.

1109800.jpg

Kotimatkalla Neiti oli nukahtaa istualleen.  Vielä sata metriä ja hän olisi kuukahtanut pulkkaan.

Hienointa tapahtumaa sain seurata, kun Neiti 1v eräänä iltana päätti ruveta kävelemään!  Hänet oli jo tavattu seisomasta ilman tukea, mutta askelien ottamista ei oltu vielä päästy todistamaan.  Vietimme, minä ja Neiti 1v sisaruksineen, aikaa tuvan lattialla.  Isoveli ajoi takaa pöydän ympäri konttaavaa ja tukea vasten kävelevää Neiti 1v:tä.  Villin leikin tiimellyksessä Neiti tuli ilmeisesti siihen tulokseen, että hän on liian hidas ja niinpä hän irrotti otteensa.  "Neiti kävelee!" isoveli huusi ja me kaikki käännyimme katsomaan!  Neiti otti muutaman askeleen ja heittäytyi sitten lattiatyynylle.  Voi sitä ylistyksen määrää!

Käskimme isoveljeä jatkamaan leikkiä ja Neiti tempautui siihen mukaan uudelleen.  Meidän kannustuksemme ansiosta (?) hän päästi aina samassa kohdassa otteensa pöydästä ja käveli lattiatyynylle heittäytyen riemuissaan sen päälle kieriskelemään ja meidän kehuttavaksemme.  Ja sitten uudelleen kävelemään.  Pian hän uskalsi irrottaa otteensa jo muuallakin ja käveli yhteen kyytiin ainakin kymmenen askelta.

Minä olen aina luullut, ettei lapsi itse huomaa, kun hän oppii kävelemään; että se on hänelle sama juttu kuin vaikkapa kääntymisen oppiminen - tapahtuu "itsestään".  Mutta kyllä Neiti 1v huomasi!  Riemua hänen kävelemään keskittyneessä olemuksessaan ei voinut olla näkemättä.  Tai sitä riemun ja vähän ujoudenkin ilmettä, joka seurasi, kun kaikki kehuivat ja vatkasivat häntä yhtäaikaa siinä lattiatyynyllä :)

Se oli se otsikon iso askel ihmiselle.