Haluan uniaikaa... hyvä, kun pysyy silmät auki.  Arvatkaas, kenen syy se on?  Ihan oikein: minun itseni!!  No oli tässä viikolla myös pari yötä, jolloin suru painoi niin, ettei pystynyt oikein menemään nukkumaan.  Toissapäivänä puolestaan oli noustava hyvin aikaisin aamulla ja sekin lisäsi univelkaa.  Eilen illalla kuitenkin piipahdin kaverin luona ja erehdyimme pohtimaan, mitä mukavaa keksisimme kuoron "kevätjuhlaan".  Pääsemme kyllä saunomaan ja jakamaan Suomen Kirkkomusiikkiliiton ansiomerkkejä (tällä kertaa jopa 50-vuotismerkkejä, mikä ei olekaan ihan vaatimaton juttu!).  Kaverilla oli vielä yksi todella hyvä lisäidea ja sen suunnittelussa aika hurahti huomaamatta puoliyöhön.  Voi taivonen sentään!  Minulla ei kyllä ole mitään älyä päässä tähän nukkumiseen liittyen.  "Ei minua väsytä nyt ollenkaan: ei minun siis tartte mennä nukkumaan!"