On se kumma, miten minä olen kärsimätön ja kiukkuinen sairastaja.  En yhtään hyväksy kurjaa oloani.  Kaikki on niin pielessä.  Ja sitten kuitenkin, jos olen niin kipeä, että on pakko pysyä kotona ja sängyssä, lakkaan valittamasta.  Toisin sanoen mitään oikeaa valittamisen aihetta ei tässä ole.  Tänäänkin olin särkylääkkeiden voimalla kirjastossa ihan niin kuin tavallisestikin.

On se kumma myös, että olin unohtanut, millaista on, kun on kuumetta.  Ne vilunväreet, kun kuume nousee.  Tai se, että jalat muuttuvat veltommiksi.  Minussa on sisäänrakennettu kuumemittari.  Yli 39 asteen kuumeen tietää siitä, että jalat ovat makaronia.

Ja on se kumma, että tulee niin harvoin oltua ulkona tosi varhain aamulla.  Se on kuitenkin minusta päivän upeinta aikaa!  Viime yönä en saanut oikein nukutuksi, joten nousin vähän yli neljän.  Päätin sitten mennä pihalle istumaan, kun oli niin leuto aamu.  Istuin puutarhakeinuun ja jäin kuuntelemaan hiljaisuutta.  Leppälintu lauloi männyn latvassa ja hätisteli välillä toista kosijaa kauemmaksi.  Varpushaukka lensi yli ja meillä usein vieraileva, tosi korea pulukin kävi kylässä.  Sitten takapihalta alkoi kuulua rapinaa ja puskat heiluivat.  Siellä mönki siili.  Se kaivautui välillä lehtikasaan, jonne näkyi vievän aukko.  Voisikohan siellä olla pesä?