Eilinen oli hyvin vauhdikas ja ailahtelevainen päivä.  Mielialat menivät alhaalta ylös ja taas alas.  Aamulla läksin hoitamaan asioita Kelalla ja sosiaalitoimistossa.  Sossuun piti viedä tilitiedot (joiden tulostus maksoi pankissa 5 euroa, kiitti vaan) ja Kelaan myös eräs paperi.  Aamulla postilaatikosta löytyi lisähuolia: Kelalta oli tullut ilmoitus, että asumistukeni pitäisi "välitarkastaa".  Ajattelin sen johtuvan opiskelujen päättymisestä ja ihmettelin, eikö asioita olisi voinut lukea vuositarkastuspapereista, joissa olin ne selittänyt puolitoista viikkoa aikaisemmin?  Sitten huomasin paperissa lukevan, että olen aloittanut työn 4.8.  Siis täh?  Mitä??!  No joku olis kyllä voinut kertoa minullekin: olisin tiennyt mennä työpaikalle sen sijaan, että läksin mökkeilemään!

Kelallakaan ei löydetty syytä, miksi moinen paperi oli minulle lähetetty.  Toivottavasti asia on nyt tällä selvä, eikä aiheuta ongelmia.  Sitä kun ei koskaan tiedä... Muut asiat onneksi olivat kunnossa; kolme viikkoa myöhästynyt työttämyyspäivärahakin oli saatu maksuun.

Muutaman muun asian jälkeen poljin pyörällä vielä Kansalaisopistolle, jonne vein kuoromme ilmoituksen uusien laulajien hankkimiseksi.  Mieslaulajista on pulaa kuten monilla muillakin kuoroilla.  Sitten huomasin olevani tosi väsynyt ja ahdistunutkin raha-asioista ja päätin jättää työnhakuhommat vielä seuraavaan päivään.  Lähtisin kotiin raivaamaan tavaroita.  Matkalla näin kudontaluokan ja päätin vilkaista, mitä siellä tapahtui.  Ja hupsista, sinne jäin!

Piristyneellä mielellä läksin muutamaa tuntia myöhemmin kansalaisopistolta - mutta sitten päätin ottaa valokuvan tekeleestäni ja huomasin, ettei kameraa ollut missään.  Ei voi olla totta...  Kahdesti pengoin laukun, eikä kameraa näkynyt.  Tämä ei voi olla olla totta!!  Muistin, että otin sen mukaan.  Minä en ole voinut kadottaa kameraa...  Vähitellen alkoi kirkastua mieleen, että olen päivän aikana penkonut laukkua monta kertaa.  Ahtaasta laukusta piti aina kerätä tavaraa pois ennen kuin löysi jotain pohjalla olevaa.  Minä en ole voinut unohtaa kameraa jonnekin...

Kelasta se soittokierroksen jälkeen löytyi.  Kiitos hänelle, joka ei pitänyt kameraa omanaan, vaan palautti sen infoon.  Ikinä en olisi pystynyt hankkimaan uutta!  Helpottuneena, mutta silti puolipaniikissa ja ahdistuneena läksin kotia kohti.  Mitä jos kameraa ei olisi löytynyt?

Vettä satoi ja mieli synkkänä työnsin pyörää polkemisen sijaan.  Vesisade sopi hyvin mielialaani.  Silti en liene ollut ihan pohjamudissa, sillä pysäytin pyörän tapettiliikkeen edustalle ja kävin sisällä kysymässä roskiin meneviä tapettikirjoja.  Ja millaisia sain: upeimmat, mitä koskaan!! 

Kotona mieli oli taas ihan eri suunnissa kuin hetkeä aikaisemmin.  Joskus on suorastaan aavemaista, kuinka nopeasti olo voi muuttua.  Ne surut, jotka ovat pysyviä, eivät toki katoa.  Nyt olen taas enemmän surullinen.  Onneksi "pinnallisesti" voi kokea myös hyvää.