Tänään on ollut mukava päivä, mutta varjo on aina läsnä.  On masennuksen varjo ja on surun varjo.  Asiat voivat muuttua, vaikka sen välillä unohtaa.  Muutosta odotan ja pelkään ja suren.  Tiedän kyllä, että kaikki ihmiset täällä maailmassa ovat samassa tilanteessa.  Mielestäni ei silti ole väärin surra.  Jokaisen on saatava surra oma surunsa ja vieläpä sen kokoisena, jollaiseksi hän sen itse kokee.  Ei sen kokoisena, minkä kokoinen se toisten mielestä on!

Olen tosiaan ollut tänään pääosin tyyni ja silti tiedostan, että surun varjo on minussa.  Tiedän, ettei se lähde pitkään aikaan pois.  Välillä - melkein aina - tämä on hyvin vaikea hyväksyä.  Joskus harvoin se jo onnistuu...  kun tajuaa, ettei mitään muuta mahdollisuutta kuitenkaan ole.  Ja että elämä on juuri tällaista.

Opintojen saaminen valmiiksi on jollakin tavalla vapauttanut minut.  Opintojen painaman mielen alta vapautui ajattelukapasiteetti, joka on kääntynyt aivan yllättäville urille.  Vielä kaksi kuukautta sitten olin aivan varma, että minun on päästävä töihin heti ja että se on ainoa asia, mitä haluan.  Pelkäsin ajatellakin ensimmäistä työtöntä päivää.  Nyt kuitenkin olen alkanut ajatella, ettei siinä ole mitään järkeä.  Masennuksen takia minä en ole täysin työkykyinen; senhän olen tajunnut jo parin vuoden ajan.  Nyt se on käynyt vielä selvemmäksi.  Miksi menisin töihin, jos on vaara, että jo muutaman kuukauden päästä joudun lopettamaan, kun en jaksa?!!

Ehkä minun olisikin järkevää jäädä sairaslomalle ja ottaa seuraavaksi projektiksi vain oma itseni?  Terapia jatkuu ainakin tämän ja ensi vuoden.  Nyt voisin keskittyä siihen täysillä, kun ei tarvitsisi pitää itseään työ- tai opiskelukykyisenä.

Vielä en tiedä, mitä teen.  Mutta varmaan tämä hiljalleen selkiytyy.