Kun muutin nykyiseen asuntooni, aloin käydä paikallisessa kirkossa.  Jonkin alan kuluttua huomasin alkaneeni pitää jumalanpalveluksen urkumusiikista.  Ajattelin, että olen muuttunut - kunnes kuulin, että syy olikin itse uruissa.  Ne eivät ole ihan tavanomaiset urut, vaan barokkityyliin rakennetut.  Niissä on myös palkeet, joten niitä voisi soittaa, vaikka sähköt katkeaisivat!  Uruilla voi soittaa hyvin hiljaa ja herkästi ja niissä on paljon kauniita huilu(?)ääniä.  Siksi minä niistä pidin.  Niillä voi soittaa ilman suurta meteliä ja pauhua.

Äsken loppui kirkkomusiikkipiirin kokous.  Kokouksen jälkeen meille piti esitelmää basson merkityksesta Mikko Korhonen Sibelius-Akatemiasta.  Esille tuli mm. sana "kenraalibasso", jota en oikein ole ymmärtänyt.  En taida ymmärtää vieläkään, mutta saimme kokeilla laulamista ja tajusin taas, miten mielenkiintoista olisi tietää musiikista enemmän.  Esitelmänsä jälkeen Korhonen soitti näillä minulle rakkailla uruilla improvisoiden Enkeli taivaan.  Urkujen syleilyssä minä huomasin, että minä suren.

Ystävämme kuoli reilut kaksi kuukautta sitten.  Viime viikolla ajattelin, että minä en sure, mutta minun pitäisi.  Sitä ei pääse pakoon.  Tällä viikolla minä olen sitten alkanut surra.  En haluaisi.  Mutta surun ohi ei ole tietä.  On mentävä läpi, kokonaan läpi.  Vain sillä lailla ihmisen kuva säilyy kokonaisena ja aina mukana.

Ylihuomenna on ensimmäinen adventtisunnuntai.  Alkaa uusi kirkkovuosi.