Lähes kaikki kaverini ovat ihmetelleet, kun olen 37-vuotias, enkä ennen viime maanantaita ollut koskaan ollut potilaana sairaalassa. Nukutuksenkin ovat useimmat kokeneet. Niin kai tekin, mutta silti kerron nyt siitä.

Tylsyyksien odotussali

Minua ei leikattu: tehtiin vain eräs tutkimus ja pieni toimenpide kevyessä nukutuksessa. Hommassa ei ollut mitään hauskaa enää iltapäivällä klo 13.30, sillä siinä vaiheessa olin ihan tööt. Olin tullut päiväkirurgiaan puoli yhdeksäksi ja koko aamu olikin sitten mennyt löhötessä tuolilla, lukiessa tarjolla olevia lehtiä ja kuunnellessa YLE:n Aamu-tv:tä, joka toisti samoja asioita kerran toisensa jälkeen. Onneksi sentään tuolit olivat mukavat ja niissä saattoi maata. Olin silti tylsyydestä ja paastosta niin uupunut ja alamaissa, etten välittänyt enää tippakaan, mitä minulle tapahtuisi. Eipähän toisaalta enää jännittänytkään, vaikka olin nukkunut jo kolme yötä huonosti tätä päivää odottaessani :D  Toiset odottajat tuijottivat eteensä samanlaisin lasittunein katsein..  Pitää varmaan kokeilla tätä kikkaa, kun seuraavan kerran on jotain pelottavaa tiedossa :D

Kauniita unia

Ennen kahta pääsin lopulta saliin, jossa asettauduin sängylle ja kimppuuni hyökkäsi lauma ihmisiä. No okei, neljä vain. Nukutuslääkäri esittäytyi ja laittoi tipan (ei sentään keskisormeen, kuten unessani :D) ja toiset kiinnittivät valvontalaitteita ja sitoivat minua oikeaan asentoon. Joku selitti naamarin toimintaa. Kaikki olivat ystävällisiä ja rauhoittavia. Kaikkein vaikeinta minulle koko tapahtumassa oli ajatus, että tuntemattomat ihmiset joutuisivat sorkkimaan ja liikuttelemaan tajutonta läskiruumistani, joten asiallisuus oli hyvä juttu. Yritin jankuttaa itselleni, että hoitajat ja lääkärit ovat tottuneet kaikkeen, joten tuskin he minuakaan sen kummemmin noteeraisivat.

Nukutuslääkäri sanoi pariinkin kertaan, että kohta tulee sellasta troppia että! Hoitaja selitti, että laittaisi kasvoilleni happinaamarin ja käski hengittää oikein syvään. Tein työtä käskettyä. Sitten tunsin kihelmöintiä kaulallani ja ihmettelin, miksi happi aiheuttaa sellaista. Sitten kuulin taas käskyn hengittää syvään. Aukaisin silmäni ja vähitellen ymmärsin olevani heräämössä, jonka olin aiemmin nähnyt. Niin että siinä se ;-)

Hyvin tyytyväisellä mielellä :D

Kello näytti melkein kolmea ja näkyi kahtena kappaleena, vaikka miten siristelin silmiäni. Kaikki oli siis jo ohi. Mihinkään ei pahemmin koskenut, vaikka tunsinkin selvästi, että jotain oli tehty. Tunnustelin peiton alta, että vaatteet olivat jälleen päälläni. Sängyn viereen ilmestyi kahdentunut hoitaja, joka kysyi, miten voin ja onko kipuja. "Kaikki ok", vastasin ja hillitsin omalaatuisen näkökykyni synnyttämän halun tirskua. Tunsin oloni tosi tyytyväiseksi! Kaikki tylsyys ja masennus oli pyyhkäisty pois silmänräpäyksessä. Silmänräpäyksessä, koska edellistä tuntia ei ollut olemassa.

Olin myös ihanan väsynyt :-)  Olin väsynyt sellaisella hyvällä tavalla, jolloin on nautinto laskea päänsä tyynyyn ja antaa unen tulla. Niinpä jätin enemmät ihmettelyt sikseen ja pistin silmät kiinni.

Harmittavan nopeasti väsymys kuitenkin meni ohi ja kymmenen minuutin päästä olin liian pirteä jatkaakseni torkkumista. Avasin silmät ja aloin katsella tarkemmin ympärilleni. Hoitaja, joka näytti jo ihan normaalilta, tuli kysymään, joko kahvi maistuisi. "Ei ihan vielä", sanoin, sillä pään liikauttaminen sai maailman pyörimään. Tiputus meni edelleen suoneen ja säännöllisin väliajoin verenpainelaite käsivarressa kiristyi ja suolsi käyrää monitoriin. Hoitaja kävi merkkaamassa lukemia ylös. Hänen kädessään näkyi paperi, jossa taisi olla lukemat koko toimenpiteen ajalta. Eivät luvut minulle mitään kertoneet, joten jos olisin kehdaannut, olisin pyytänyt hoitajaa selittämään niitä. Olisi ollut kiehtovaa kuulla, mitä kaikkea ihmisessä nukutuksen aikana tapahtuu.

Suuri unelmani :D

Suuri unelmani on, että minulla olisi itselläni kaikki mahdolliset (mukavat) ihmisen tutkimuslaitteet! Kuvaisin itseni päästä varpaisiin ultraäänellä ja röntgenillä ja tietokoneella ja mitä niitä nyt onkin. Sitten tekisin itseni kokoisen kuvan, jonka laittaisin seinälle ja esittelisin sitä kaikille vierailleni. He olisivat tietenkin aina hirveän kiinnostuneita. "Katsokaa, tässä ovat minun munuaiseni ja maksani ja aivoni ja tuo tuossa on perna", selittäisin. Olen jo aloittanut kuvan rakentamisen, mutta toistaiseksi minulla on koossa vasta röntgenkuvia keuhkoista, hampaista, naaman onteloista, oikeasta nilkasta ja toisen käden keskisormesta. Sitten on ultraäänikuvat kilpirauhasesta, munasarjoista ja kaulan valtimoista. Joten tavoitetta riittää. Kaikki te, joilla on komerossa ylimääräisiä kuvauskoneita, ilmoittautukaa!

Vauhdikas loppupäivä

Kun tiputus ja verenpainelaite irrotettiin, olin vapaa lähtemään syömään. Huolellisesti kävellen pysyin pystyssä, vaikka päässä vähän heittikin. Tyytyväinen ja lähes railakas mieli säilyi. Se säilyi vielä illallakin kaverini luona, jonne minun oli mentävä, koska nukutuksen jälkeen ei saanut olla yksin. Sairaalasta lähtiessäni minusta näytti aivan kuin hoitajia olisi hymyilyttänyt! Omasta mielestäni käyttäydyin aivan normaalisti :D Illalla pursuin tarmoa ja suunnittelimme kaverin kanssa joulukortteja ja katsoimme videota. Yöllä näin unia, joissa kaikki juoksivat hurjaa vauhtia.

Entäs nyt? (4.12.08)

Nukutusaineiden vaikutus kesti selvästi vuorokauden, kuten oli varoitettu. Hilpeys oli kadonnut jo seuraavaksi aamuksi... Kipuja ei tullut, mutta toimenpiteen varsinaiset vaikutukset alkavat tulla vähitellen esille. Niitä ja niiden sivuvaikutuksia saattaa joutua sietämään viikkoja. Toivottavasti ne jäävät pieniksi.

Minä itse pohdin ja ihmettelen. Pakko, sillä sellainen minä olen. Mietin kello kahden ja kolmen välistä aikaa ja sitä, ettei sitä ollut. Kun nukkuu, aika on olemassa. Nukutuksessa aikaa ei ollut. Silti aika oli olemassa kaikille muille. Aika ei siis ole pysyvä tai muuttumaton ilmiö niin kuin luulisi olevan. Tuntuu kuin jokin perusta olisi lähtenyt pois. Tiedän toki, että myös silloin, kun joku kuolee, aika loppuu. Mikä aika siis on ominaisuuksiltaan? Pitäisi kai kysyä avaruustutkijoilta.