Kävin eilen tutustumassa Tarinan sairaalaan Siilinjärvellä. Jos muistatte, minulle ehdotettiin jo syksyllä, että voisin kokeilla osastohoitoa masennukseeni. Olen vähitellen kypsytellyt ajatusta, eikä se tunnu enää niin hirveän isolta asialta: jos lääkärit ovat sitä mieltä, että siellä saisin parasta apua, miksi vastustelisin?

No, eilen kävin tosiaan paikan päällä. Sairaalan rakennukset ovat vanhoja ja suojeltuja - ja suoraan sanoen pelottavan näköisiä :D Aivan kuin olisi saapunut entisaikaiseen, eristettyyn parantolaan, josta ei karata niin vain. Jotain sellaista Tarina on alunperin ollutkin. Avoin osasto, jolle menisin, oli sen sijaan ihan mukavan ja viihtyisän tuntuinen. Huoneet olivat valoisia ja avaria ja ihmiset "tavallisen" oloisia. Sitä vähän karsastin, että kaikki näkemäni potilaat tuntuivat minusta hyvin nuorilta. Olisikohan minusta sellaiseen joukkoon? Osastolla hoidetaan esimerkiksi masentuneita ja ahdistuneita ihmisiä. Psyykkisiä sairauksia sairastavat hoidetaan toisilla osastoilla.

Katselin viikko-ohjelmaa ja kommentoin opastajalleni, että ohjelmaa on kovin vähän. Suuri osa ajasta vain ollaan, kuten sairaalassa yleensäkin. Olisin odottanut, että psykiatrisella osastolla on joka päivä monta terapia-istuntoa ja kotitehtäviä tms. Minun on niin vaikea ymmärtää, että jo oleminen osastolla yhdessä toisten samassa tilanteessa olevien kanssa on hoitoa (luultavasti en tarvitsisikaan apua, jos ymmärtäisin tuon)!

Toinen asia, mihin osastolla pyritään, on arjen rasitteiden unohtaminen ja pysähtyminen. Ei tarvitse huolehtia töistä tai perheestä, ruuasta tai edes pyykin pesusta, jos ei halua: voi käyttää sairaalan vaatteita. Toisaalta esimerkiksi nettiä ei ole, ettei pysty uppoutumaan siihen, vaan on pakotettu yhteyteen toisten kanssa. Jollain tavalla ymmärrän rauhoittumisen hyvin. Ajatus tuntuu vähän kuin lomalta...

Käsitöitä siellä saisi valmiiksi. Neuleita näkyi olevan yhdellä sun toisella potilaalla :-) Olisi varmasti hauska tehdä yhdessä! Askarteluryhmän ohjelma kiinnosti heti kovasti.

Taitaa kuitenkin olla niin, että lähtemiseni osastolle ratkaisee joku muu kuin minä. Soitin eilen sosiaalitoimistoon ja kysyin, kuinka toimeentulotuen kävisi minun osastoaikanani. Valitettavasti jäisin jumiin Siilinjärvelle. Ei käyntejä Kuopiossa harrastuksissa tai kavereita tapaamassa kuin hyvin satunnaisesti (vaikka terapiassa pidetään näitä asioita hyvin tärkeinä). Vanhempien tai muiden sukulaisten tapaamisesta ei voisi edes haaveilla. Hoitoon kyllä rahan puolesta pääsisi ja ruoka ja lääkkeet tulisivat maksetuksi, kuten oman asunnon vuokrakin, mutta muuhun rahaa ei juuri jäisi. Ja se olisi aika mahdoton tilanne.

Eli jatketaan nyt toistaiseksi näin. Ehkä osastolle on joskus pakko mennä, mutta sitä ennen en kyllä suostu vangiksi.

Näyttää kylmältä, eiks vaan?