Olen lempipaikallani keskellä suurta niittyä. Kaikkialla kukkii ja aurinko paistaa. Linnut laulavat. Vähän matkan päässä on puurykelmä ja sen vieressä virtaa matala, kirkasvetinen joki. Sen rannalla on kullanväristä hiekkaa ja pohjalla hiekan joukossa kauniita, pieniä kiviä. Joen poikki voisi kahlata helposti.

Ketään ihmisiä ei ole näkyvissä. Kävelen puuryhmän luo ja joen rantaan. Alajuoksulla avara maisema jatkuu silmänkantamattomiin. Katson yläjuoksulle. Minun on mentävä sinne, mutta en näe mitään. Maisema on sumun peitossa. Juuri ja juuri näen joen ja sen rannassa kulkevan kapean, puhtaan hiekkakaistaleen. Ei ole muuta keinoa kuin lähteä seuraamaan jokea. Tuijotan jalkoihini. En näe mitään muuta kuin puhtaan hiekan. Maisema ympärillä on silmiltäni peitossa.

En tiedä, minne menen. Kuljen, ja lopulta joen varressa alkaa erottua talo. Se on kuin unelmataloni: vanha, puinen ja ehkä vaaleansininen. Siellä ei ole asunut ketään pitkään aikaan. Ikkunoissa on verhot ja joku ikkuna repsottaa auki. Suuri puutarha on villiintynyt. Silti kaikki on turvallista ja valoisaa. Näen, että siivoamalla ja pihaa vähän raivaamalla tänne voisi muuttaa asumaan melkein heti.

Menen sisään taloon. On vähän hämärää, mutta näen, että kaikki on kunnossa. Täälläkin vain täytyisi siivota. Värejä ei ole: huonekalut ovat peittyneet hämähäkinseittien ja paksun, harmaan pölyn alle. Kierrän huoneesta toiseen. Näen kellariluukun. Laskeudun alas. Siellä minua odottaa yllätys.

Kellari on täynnä säilykkeitä ja marjoja! Väriä on joka puolella ja vain muutama hämähäkinverkko roikkuu siellä täällä. Värikkäät purkit täyttävät hyllyt ääriään myöten. On mansikkaa, mustikkaa, vattua, kaikkia muitakin marjoja. Isoissa purkeissa on punajuuria ja kurkkua ja onpa joku tehnyt vihannespikkelsiäkin. Tynnyreissä näkyy olevan suolasieniä. Puulaatikot ovat täynnä porkkanaa ja perunaa ja kaikenlaista muuta, josta en edes tunne. Katselen ympärilleni haltioituneena ja nautin väreistä. Mitä värejä! Mitä värejä: voisin jäädä tänne katselemaan niitä vaikka kuinka kauaksi aikaa!

Mutta minun on taas palattava ylös. Talossa on vielä nähtävää ja niinpä kiipeän ullakkokerrokseen. Siellä on minun unelmahuoneeni. Se on romanttinen, sinivalkoinen, pitsein ja keinutuolein sisustettu huone. Sielläkin on väriä ja vain harvoja hämähäkinverkkoja.

Käännyn ympäri ja näen ullakon toisen puolen. Oikeastaan en näekään: jälleen eteeni avautuu sumua. On hämärää, mutta ei ollenkaan pelottavaa. Sitten kuulen lapsen äänen. Seuraan sitä sumuun ja löydän iloisen, puheliaan pikkutytön. Hän asuu täällä. Istun hänen viereensä lattialle. Hän ei ole yhtään hämmästynyt tulostani, eikä pelkää minua. Hän puhuu taukoamatta muutaman vuoden ikäisen äänellä ja kertoo mietteistään. Hän on nähnyt ja kokenut ihmeellisiä asioita ja haluaa kertoa niistä. Ehkäpä hän on nähnyt leppäkertun aamulla. Minä kuuntelen. Kuuntelen koko sydämestäni, sillä minusta tuntuu, ettei kukaan ole koskaan kuunnellut häntä.

Otan hänen syliin. Hän hymyilee vähän hämmästyneenä ja ujosti, mutta ei pane vastaan, ja jatkaa koko ajan selitystään. Sitten on minun vuoroni. Vain yksi asia on mielessäni. Kysyn, miksi hän jäi tänne. Hän katsoo minua ja hymyilee edelleen, mutta ei vastaa. Luulen, ettei hän tiedä vastausta. Ehkä hän ei oikein ymmärrä kysymystäkään. Mutta ei hän onneksi ole onneton. Hän on asunut ihan tyytyväisenä ullakolla, vaikka kaikki muut lähtivät talosta aikoja sitten. Ehkä he vain unohtivat ottaa hänet mukaansa?

Nousen, sillä tiedän, mitä haluan tehdä. Otan tyttöä kädestä kiinni ja yhdessä menemme alakertaan. Avaan ulko-oven ja jäämme siihen. Tyttö seisoo arkana, sormi suussa, kynnyksellä ja katselee ympärilleen. Häntä ei näytä pelottavan, mutta hän katsoo minuun odottavasti hymyillen. Otamme pari askelta käsi kädessä puutarhaan ja sitten lasken hänen kätensä irti. Hän ottaa muutamia varovaisia askeleita itse ja pyörähtelee paikoillaan kuunnellen ja katsellen ympärilleen. Lintujen laulu kesäpäivässä on korviahuumaavan riemukas. Sitten tyttö alkaa hypellä iloissaan ja lopulta hän juoksee, minkä jaloista pääsee, joen rantaan ja takaisin. Hän unohtaa minut. Hän juoksee ja hyppii riemuissaan puutarhassa. Mikä valtava määrä uusia, ihmeellisiä asioita. Katselen häntä huojentuneena. Tuntuu, että juuri tämän vuoksi olen täällä.

Rauhoituttuaan tyttö jatkaisi onnellista elämäänsä, mutta tällä kertaa vapaana, auringosta ja luonnosta nauttien. Minä puolestani jatkaisin matkaa. Kävelen joen rantaan. Epäröin hetken, kumpaan suuntaan lähteä. Haluaisin palata alajuoksun tutuille niityille. Mutta minua kiinnostaa enemmän yläjuoksu, jota en näe enkä tunne. Lähden kulkemaan joenvarren kapeaa hiekkakaistaletta yläjuoksulle ja sumu ympäröi minut jälleen.