Minun piti mennä juhannusaaton iltana aikaisin nukkumaan. Halusin nauttia rauhasta ja levosta. Koko talossa ei ollut muita kuin minä. Mutta ei minua sitten haluttanutkaan nukkua. Valvoin... ja valvoin. Kun kello läheni puoltayötä, suutuin itselleni ja menin tapani mukaan äärimmäisyyteen: päätin, että eipä sitten mennä nukkumaan ollenkaan. Kokeillaan, mihin asti jaksan valvoa.

Otin esille postikorttini ja rupesin laittamaan niitä paikoilleen laatikkoon. Ylimääräiset, kaksoiskappaleet ym., otin erilleen. Osasta leikkasin postimerkit talteen. Kirjoitin lajilistaa. Videot pyörivät taustalla.

Kellon lähetessä yhtä minua alkoi suorastaan pelottaa. En koskaan valvo siihen aikaan - eikä moni muukaan. Ympärillä oli hiirenhiljaista. Hämärä oli syventynyt niin syväksi kuin se kesäyönä menee. Yksin olemisen tunne oli viilsi pohjaan asti.

Kun kello oli melkein kaksi, ajoittainen väsymys oli mennyt menojaan. Päätin valvoa niin kauan, että näen yön koko kaaren. Kohta aamu alkaisi valjeta. Minun ei tarvinnut odottaa kauan. Heti kahden jälkeen olin varma, että hämärässä maisemassa oli aavistus kirkkautta, jota siinä äsken ei ollut. Kirkkaus lisääntyi hämmästyttävän nopeasti ja kolmelta oli jo selvästi aamuyö.

Jos joku olisi ollut seuranani, olisin lähtenyt ulos. Kesäyön pehmeä lämpö, jonka lokkien huuto välillä katkaisi, sai minut haluamaan järvelle. Halusin uimaan. Kyllä, uimaan! Mutta koska olin yksin, en lähtenyt mihinkään. Laskeuduin pitkäkseni sängylle ja huomasin, miten hyvältä kuitenkin tuntui antaa ruumiin levätä. Siihen nukahdin.