Läksin kaupungille. Hiljainen kaupunki on niin outo, ettei tiedä, miten päin olisi. Aivot luulevat, että jotain on vinossa ja pistävät minut pälyilemään ympärilleni hermostuneena.

Istun terveyskeskuksen katoksen alla. Jäin tähän, koska alkoi sataa. Jospa se vaikka hiljenisi, vaikka tuskin se loppuu. Taivas on sen näköinen, että sataa pitkään. Minulla ei ole puhelinta mukana, joten en tiedä ollenkaan, paljonko kello on. Hällä väliä. Näin sen kuuluu olla. Minusta tuntuikin, että on pysähdyttävä.

Mietin äsken sitä, että sairaslomaa on jäljellä enää vajaat kaksi kuukautta. Jos Luoja haluaa, ja Kelan byrokratia sen sallii, menen syksyksi Vakkaan "töihin". Se ei ole työtä, josta saisi palkkaa, mutta saapahan kokeilla, miltä säännöllinen elämä tuntuu. Minua kysyttiin sinne jo vuodenvaihteessa. Silloin kieltäydyin: sanoin, etten halua katkaista sairaslomaani. Se on nimittäin ollut juuri oikea juttu minulle menneenä talvena.

Sairasloman ansiosta olen voinut paneutua terapiaan tosissani. Jos olisin ollut työssä, minun olisi täytynyt pitää ajatukset kurissa: minun olisi täytynyt keskittyä työasioihin suuri osa ajasta. Jos taas olisin ollut koko talven työtön - voi karmeus ajatustakin - siihen liittyvät huolet olisivat vieneet vielä edellistäkin suuremman osan ajattelukapasiteetista. Sairasloman ansiosta ei ole sentään tarvinnut koko ajan miettiä, mitä seuraavaksi.

Terapeutti sanoo, että olen edistynyt selvästi. Itse en huomaa oikeastaan mitään. Minulla on kai niin eri käsitys toipumisesta: tuntuu, että olen yhtä kaukana ratkaisuista kuin ennenkin. ... minä odotan kai vääriä asioita? Minulla on raastava tarve tietää, mitä milloinkin tapahtuu ja mihin olen menossa. Mutta ehkä se on väärin? En kuitenkaan tiedä mitään muutakaan tapaa selvitä. En tiedä sitäkään, miten edistyä terapiassa, jos en tiedä, minne minun pitäisi siinä pyrkiä!

Hullun hommaa. Hih, se oli hyvin sanottu :D