Aika on kulkenut niin, että kuoron Berliinin matkaan on enää reilut kaksi viikkoa. Iiik! Ihan kohta pääsen/joudun lentokoneeseen. Viime kerralla, vuosi sitten, se oli mielettömän hienoa, mutta myös melkoisen hurjaa! Toiset sanoivat, että olipa tasainen lento.. mitähän tällä kertaa on odotettavissa?!!

Panikointi liittyy kuitenkin siihen, että on paljon järjestettäviä asioita ja minä olen ehkä himpun verran huolehtimiseen taipuvainen... (hah, et kai?!) Onko kaikki laskut hoidettu (on)? Onko minulla tärkeät paperit tallessa (toistaiseksi)? Osaanko puhua saksaa (en... Ich liebe dich..)? Tiedänkö, miten Saksassa ajetaan bussilla (en oikein)? Osaanko lukea metrokarttaa (jotenkuten)? Tiedänkö, mistä lippuja ostetaan (ei haisuakaan!)? Miten ihmiset pidetään kurissa (??? sen saa kyllä hoitaa kanttori)? Entä jos kaikki menee pieleen?

Ja sitten kuitenkaan en taida viitsiä huolehtia tällä kertaa. Masennuksen syvenemisestä on nähtävästi hyötyäkin, jee! Silloin ei piittaa niin paljoa toisista ihmisistä ja heidän mielipiteistään! Kyllä ne hengissä pysyvät, eikä minusta itse asiassa tunnu siltä, että olisin matkasta vastuussa yksin. Tiedättekös muuten mitä? Kuoro1 on ensimmäinen paikka, jossa olen voinut olla hiljaa, niin, etteivät toiset kiinnitä minuun mitään huomiota, ja silti minusta on aina tuntunut, etten ole yksin. Oli aika järisyttävää aikoinaan tajuta tuo. Että kuuluu joukkoon.

Julistin eilen paniikin varmuuden vuoksi alkaneeksi (ihan totta) ja annoin samalla itselleni luvan ruveta huolestumaan. Osaatteko arvata, mitä tapahtui? Sen sijaan, että olisin alkanut huolestua, minua alkoikin naurattaa.

Joten taidan ottaa ihan lungisti tämän reissun!