JUNASATTUMUKSET JATKUVAT

Junamme tuli ajallaan, mutta sitten jotain kummallista tapahtui ja jäimme yli kaksikymmentä minuuttia aikataulusta. Juna läksi liikkeelle, pysähtyi, läksi taas liikkeelle, pysähtyi jne. ja meitä alkoi naurattaa. Näin pitkälle se meni yhdellä työnnöllä, tokaisi L ja me nauroimme hervottomana. Liikennevälineiden käyttömme oli tänään ollut jo sen verran vauhdikasta, että asioiden oli pakko mennä nauruksi.

En oikein tiedä, miksi juna alussa pysähteli niin paljon. Oliko se rikki vai olivatko aikataulut sekaisin? Myöhemmin pysähdyimme välillä odottamaan toisia junaa, mutta tuntui, että joskus pysähtymisen syy oli jokin muu. Kaiken lisäksi juna pysähtyi aina vähän päästä kaikilla väliasemilla, paikallisjuna kun oli. Ihana porukkamme vain nauroi hyväntuulisena.

2 x U2

Lopulta juna saapui Potsdamer Platzille ja siirryimme taas metroon. Metrolaiturille tultuamme päällimmäinen tunne oli tyrmistys. Ei voi olla totta! Laituri oli täpötäynnä ihmisiä, tungos oli kerta kaikkiaan hirmuinen. Ai tällaistako täällä on normaalisti?!! Pujottauduimme arkoina laiturin viereen, A:n lähelle, ja pidimme laukuistamme tiukasti kiinni. A kehotti jossain vaiheessa pitämään rahoista erityisen hyvää huolta: hänen takataskujaan kuulemma hipelöi koko ajan joku!

Vähitellen aloin tajuta, että tapahtumassa oli jotain erikoista. Paikallisetkin vaikuttivat päivittelevän tungosta ja poliiseja näkyi siellä täällä. Huomasin myös, että melkein kaikki odottajat olivat nuorehkoa väkeä. Pian kuulimme, että yhtye U2 konsertoisi illalla Olympiastadionilla! Että olimmekin sattuneet metroon juuri nyt!

Kun metro U2 ilmestyi tunnelista, henkäisy levisi asemalle. Metro näytti niin täydeltä kuin se ikinä voi olla. Ihmisiä seisoi vaunuissa tiiviisti toisiaan vasten pakkautuneina. Näky oli aivan kuin joissain televisio-ohjelmissa. Tulipahan tämäkin nähtyä todeksi. Kun juna pysähtyi, myös me aloimme tungoksesta huolimatta pyrkiä sisälle. Siitä ei tullut mitään ja minä ja muutama muu kuorolainen jäimme laiturille. Aivan mahdotonta olisi ollut mennä enää kyytiin.

Näimme kuitenkin, että seuraava metro tulisi jo minuutin päästä, joten emme olleet huolissamme. Kun se tuli, tungimme väkisin mukaan, eikä se aivan niin täysi ollutkaan kuin edellinen. Silti olimme kiinni toisissamme ja pidimme kiinni, mistä pystyimme. Viereemme sattui suomalainen poika, joka jonkun aikaa emmittyään paljasti itsensä. Suomalaisuutensa siis. Olin jo huomannut, että hän katseli meitä kiinnostuneena.

Ulospääsy huolestutti meitä etukäteen, mutta ehdimme kaikki ahtautumaan pois oikealla pysäkillä. Toiset odottivat meitä penkillä aivan oven edessä ja hirmuisen puheensorinan ja päivittelyn säestyksellä läksimme kiipeämään maan uumenista ulkoilmaan.

Toisilla oli ollut TODELLA täyttä! Koska V-M:n piti jäädä pois aikaisemmin, A huhun mukaan TYÖNSI hänet väkisin ihmisten välistä ovista ulos! Kyynärpäätaktiikka oli ainut mahdollisuus!