NOVO

 

Kävelimme minulle entuudestaan tuttuun rauniokirkkoon, jonka ovella Novolaiset jakoivat ohjelmia ja toivottivat meidät tervetulleiksi konserttiin. Menimme istumaan eteen ja ehdimme rauhoittua hyvin. Kuorolaiset marssivat sisään kauniissa puvuissa. Naisilla oli kauniisti laitetut hiukset ja suuri kukka niitä koristamassa. Juontajana toimi kuorolaisista mies, joka ilmeisesti oli naimisissa yhden kuorolaisen kanssa.

 

 

 

Ei tarvittu kuin ensimmäinen kappale ja olin imaistu kuoroon mukaan. Se kävi tosiaan kertalaakista. Myös muun yleisön kuoro sai heti mukaansa ja arvasin, että konsertti onnistuisi. Kuoron laatu tuli myös heti selväksi. Kas siinäpä haastetta meillekin.

 

Lauluja kuunnellessa sulin ajattelemaan. Minussa alkoi nousta ihmettely siitä, että minä, melkoisen rahaton ihminen, olen jo toista kertaa Berliinissä! Nii-in, ihme se on. Siitä nousi kiitollisuus ja samalla toinen kiitos heräsi siitä, että kaikki oli sujunut niin luontevasti. Ongelmista oli selvitty ja varsinkin tämänpäiväisistä tulisi juuri niitä asioita, joita muisteltaisiin hymysuin eniten.

 

Kiitollisuuden lisäksi aloin tuntea myös huojennusta ja ylpeyttä: minä olin tästä suurimmalta osin vastuussa. Minä tosiaan olin pystynyt tähän ja olin mennyt läpi niistäkin asioista, jotka eivät olleet sujuneet hyvin. Olin myös osannut käyttää toisia avukseni, eikä se tuntunut pelottavalta. Tämä oli hyvä porukka sen opetteluun.

 

Tietysti myös surin. Miksi J:n ja hänen kuoronsa piti kuolla? Erikseenkin ikävöin J:a ja sitä, että hän ei ollut täällä mukanamme. Pelkäsin, mitä syksy tuo tullessaan niin kuorossa kuin muussakin elämässäni. Se on kuitenkin edelleen niin pitkä aika, joka on edessä elettävänä. … Mutta eniten kai vain ikävöin ja surin.

 

 

 

 

BERLIININ YÖSSÄ

 

Konsertin, ja hyvin onnistuneen päivän, jälkeen minä olin pirteä kuin peipponen. Olin rento ja iloinen enkä halunnut lähteä hotellille. Onneksi kaikki muutkaan eivät halunneet lähteä, joten läksimme pikkuporukalla kahville. Osa otti ruokaa ja minä tilasin makeaa kastikkeineen. Oli todella ihana istua ja jutella.

 

Sen jälkeen kävelimme reippaasti takaisin hotelliin eri tietä kuin olimme kulkeneet aiemmin. Matkalla näimme kaksi näyttävää veistosta. Kello näytti melkein puoltayötä, joten sisäinen kelloni oli melkein yksi. Silti ei väsyttänyt eikä juuri haluttanut nukkua. Ilotyttö partioi kulmallaan talomme luona. Minä katselin ulos ja mietin pitkään asioita, jotka tänään olivat heränneet mielessäni. Mietin…