Kuinka riemukasta ja hirveää onkaan odottaa sitä hetkeä, kun kiitoradan aiheuttama tärinä yht’äkkiä lakkaa. Odotan sitä innoissani ja yhtä aikaa toivon, ettei sitä tulisi ollenkaan. Se, että nousee korkealle, korkealle ilmaan, on liian hurja ajatus kestettäväksi. Sitä ennen koneen nokka on nostettu ylös. Vauhtikin tuntuu liian kovalta kestää (siinä vaiheessa minä nyt muistin, että ai niin, nousu on se osa, josta en lentämisessä pidä :D).

Maa pieneni alla tosi nopeasti. Jokin aivoissani sanoi, ettei konetta kannata mikään. Ei täällä voi pysyä, eikä ainakaan nousta enää yhtään. Mutta niin vaan noustiin. Sitten kone kaartoi. Nousimme yhä. Lensimme läpi pilvien ja nousimme vähitellen niiden yläpuolelle. Aurinko paistoi. Muistin, että pilvimassojen yllä, jossain korkealla, saattaisi olla vielä lisää harsomaisia, ohuita pilviä. Nyt niitä ei ollut.

Kun kone tärisi, nauroin vieruskavereille, että hoen koko ajan itsekseni: ”Minä olen junassa. Minä olen junassa. Minä olen…”  Jos kuvitteli, että koneen pyörien alla on maata, ei pelottanut.

Kyllähän minä silti nautin, vaikka päänsärkyolokin tuli heti koneen noustua. Onneksi minulla on lääkkeeni :D  Pilvien läpi näkyi siellä täällä. Näkyi merta ja rannikkoa. Maa oli taas aivan kuin kartoissa. Ihmeellistä se oli: minä lentokoneessa, taas! Ilo pulppuili salaa.

Lento kesti kaksi tuntia. Minulla ei ollut aavistustakaan, missä olimme milloinkin. Kun lentokone tuli Saksan ylle, se alkoi heti laskeutua. Näimme korkeuden monitorista ja se laski nopeasti. Laskun myös tunsi, mutta ei ollenkaan niin selvästi kuin nousun. Meni vielä 10-20 minuttia ennen kuin olimme Berliinin yllä ja aloitimme laskeutumisen todella. Maisema alla vaihtui kaupungiksi, jonka rakennukset tarkentuivat sitä mukaa kun lähestyimme maata. Aivan lähellä kiitorataa minua ei enää pelottanut. Vauhti oli hirmuisen kova ja tiedän, että laskeutuminen on lennossa vaarallisinta, mutta sepä onkin vain se korkeus, joka pelottaa. Kone tärähti kiitorataan ja kuski painoi tiukasti jarrut pohjaan. Me olimme Berliinissä.