Mielialani ovat heitelleet nyt vähän enemmän kuin viime kuukausina yleensä. Olen alkanut taas saada lieviä "ahdistuskohtauksia", jotka olen luullut Lyrican estävän kokonaan. Ehkä alan tottua lääkkeeseen? Tai ehkä ahdistuksen ja pelon pienuus on johtunut vain siitä, että olen ollut menossa kohti kevättä ja kesää koko Lyrican käytön ajan? Nyt alkaa olla syksy. Iltaisin on pimeää ja huomaan välillä, että minä todella pelkään sitä. Kaupungissa pelkoa ei tiedosta, mutta se varmaan vaikuttaa silti alitajuisesti. Illat eivät muutenkaan ole minun juttuni.

Tai ehkä ahdistuksen syynä on vain syyskauteen siirtyminen: muutos, johon tottuminen vie muutaman viikon? Asia jää nähtäväksi.

Eilen olin aamulla tosi ahdistunut. Raahasin valtavaa kirjapinoa kirjastolle ja ajattelin sitä, että "jo" ensi kesänä on ehkä edessä kotoa lähtö (lähtöuhka on ollut jo vuosia). Todennäköisesti joudun kerrostaloon ja se näyttäytyy edessäni painajaisena, josta en selviä millään. Kerrostalossa on vankina omassa loukossaan. Jos astuu oven ulkopuolelle, ei ole enää kotona. Hyvästi, kotona pihakeinussa istuminen. Ja hyvästi, ihmismäisen kokoinen asunto. Eilenkin näin vuokra-asuntoilmoituksen, jossa tarjottiin 21 neliömetrin asuntoa yli 400 euron vuokralla! Kelan asumistuen mielestä kohtuullinen (=korvattava) vuokra on alle puolet siitä, mutta mitäpä se yksityistä asunnon tarjoajaa liikuttaa.

Ahdistuessa alkaa hengästyä. Rintaan koskee. Henkinen olo on kauhea. Terapeuttini sanoi talvella, että kuvaukseni muistuttaa lievää paniikkikohtausta ja siksi sain Lyrica-reseptin. Se on kyllä pelastukseni. Ahdistuksessa elämä näyttäytyy sietämättömänä; umpikujana, josta ei ole ulospääsyä. Kodin menetys on minullakin vain pieni osa kokonaisuutta. Ainoa asia, jolla pystyy rauhoittamaan itseään, on se, että ahdistuksesta ON tarvittaessa poispääsy. Se on itsemurha. (Älkää säikähtäkö: totean nyt vain asioita, enkä suinkaan ole akuutissa itsemurhavaarassa)  Ymmärrän hyvin heitä, jotka lopulta tekevät itsemurhan. Ahdistuksen tai pelon tai kivun tms. on todella joskus loputtava. Siksipä toivon, että kaikki saisivat tarvittaessa ensiavuksi toimivaa lääkettä.

Eilinen oli ahdistuksen kannalta huono päivä. Mutta viime yönä näin hyvää unta. Tapasin ystävän, joka kuoli lähes tarkalleen vuosi sitten. Olimme kirkossa kuten aina ja hän valmistautui jumalanpalvelukseen kuorolaisten kanssa. Minä katselin häntä ja ihmettelin, että hän todella oli siinä. "Olen minä. Minä tulin, kun lopulta pääsin", hän julisti iloisena. Olin onnellinen siitä, että sain olla hänen kanssaan ja otin hänen kätensä omiini. Ensin hän hämmentyi, mutta tajusi saman tien uteliaisuuteni ja antoi minun tutkia itseään vapaasti. Pidin hänen käsiään omissani, sivelin niitä joka puolelta ja kyllä ne olivat ihan oikeat kädet. Ei hän mikään kummitus ollut. Hän selitti, että hänellä on suhtkoht samanlainen ruumis kuin eläessäänkin. Kädet olivat kuitenkin terveet ja sileät. Sormet olivat aivan suorat ja vähän lyhyemmät kuin ennen.

Taivas on minunkin unelmani, minä huokaisin. Itsekseni ajattelin, että muita unelmia minulla ei enää ole. "Kun unelma täyttyy, siihen jää merkki. Ja siihen pitää jäädä", ystävä sanoi. Se meni kuitenkin yli hilseen :D

Herättyäni olin hyvin rauhallinen. Eikä tunne ole lähtenyt pois. Joten jospa en pamahtaisi vielä tänään.