Minulla olisi ollut tänään kaksi kuoroesiintymistä, mutta ääni on yhä paineessa. Olin siis vain kuulijana. Kuoro1 lauloi iltapäivän hartaudessa, jossa luettiin vuoden aikana kuolleiden nimet ja sytytettiin kynttilät heidän muistolleen. Alttoja oli paikalla kovin vähän, mutta hyvinhän nuo pärjäsivät. Näin kuoron ensimmäistä kertaa uuden johtajan kanssa. Itse en ole ollut laulamassa hänen kanssaan vielä kertaakaan.

Pyhäinpäivän virret ovat ihania. Kauniita ja surullisia, mutta kuitenkin niin valoisia kertoessaan siitä, millaista on taivaassa. Särisin mukana sen minkä pystyin. Kanttori sanoi myöhemmin, että ei saa! Pitää antaa äänen levätä vielä.

Kynttilöitä oli pitkä rivi. Joukossa oli yksi lapsi.

Viimeisen virren jälkeen kanttori soitti uruista soinnun, jolle odotin jatkoa. Loppusoittoa. Hän ei jatkanutkaan, sointu vain soi. Ja äkkiä tunnistin sen. Oi, pappi aikoo laulaa, se aikoo laulaa siunauksen! Edellisten messukaavojen aikaan siunaus laulettiin aika usein tietyllä sävelmällä, jota opin rakastamaan. Nyt sain kuulla sen taas. Suljin silmäni ja väreet kulkivat selässäni, kun siunaus alkoi.

Koko laulun ajaksi upposin siihen. Todellinen maailma oli jossain kaukana ja minä olin sisällä kullanvärisissä sävelissä, jotka puolestaan olivat sisällä minussa. Meillä ei ollut eroa, me olimme yhtä. Laulu on suunnattoman kaunis, surullinen, mutta kuitenkin niin toiveikas, että se on nostanut minua aikoinaan kaikkein syvimmissäkin mustissa kuiluissa hetkeksi ylöspäin. Vain hetkeksi, mutta kuitenkin. Sen mukana olen pystynyt tuntemaan pilkahduksen iloa silloinkin, kun ilon tunnetta ei ole syntynyt.