Olin koululainen ja elin normaalia elämää maailmassani. Kaikki ei kuitenkaan ollut kunnossa. Joskus aikoinaan oli paha hallitsija päässyt valtaan. Taru kertoi, että etsimällä sarjan amuletteja ja saattamalla ne yhteen, taika palauttaisi maailman kohdalleen.

Minä ja kaverini päätimme ihan huviksemme lähteä etsimään amuletteja. Ensimmäiset löytyivät helposti. Sitten joku antoi meidät ilmi ja hallitsija sai vihiä puuhistamme. Jouduimme pakenemaan poliisivoimia ja agentteja, jotka ryhtäsivä peräämme. Silloin etsinnästä tuli täyttä totta. Juoksimme paikasta paikkaan ja keräsimme amuletteja, joita luotettavat ihmiset olivat vaalineet sukupolvesta toiseen. Hallitsijan joukot saavuttivat meitä koko ajan ja selviäminen tuli aina vain vaikeammaksi. Aina kuitenkin keksimme jotain uutta, jolla hämäsimme takaa-ajajat.

Jäimme kiinni vasta, kun palasimme kotiseudullemme. Siellä peltojen keskellä sijaitsi kartano, jossa olin syntynyt. Amulettien etsiminen oli vaihtunut hedelmien metsästämiseen: taru kertoikin, että, jos syö tietyn sarjan erilaisia hedelmiä, taika kumoutuu. Ehdimme juuri ja juuri löytää ja syödä toiseksi viimeisen hedelmän, kun meidät napattiin ja kuljetettiin kartanoon.

Ennen lähtöämme olin sanonut vanhalle taloudenhoitajalle, että kuuletpa meistä mitä vain, toivon, että voisit luottaa meihin. Väitettiin, että olimme murhanneet ihmisen. Taloudenhoitaja kuitenkin uskoi, ettemme olisi voineet tehdä niin. Hän luki tarun sanat vihkostani ja tajusi, että ne olivat totta. Viimeiset tarvittavat hedelmät olivat persikoita, joita kasvoi pellossamme. Taloudenhoitaja kävi poimimassa niitä, teki niistä hilloa ja lähetti meille.

Istuimme kahvilla ja luin kirjeen, joka seurasi hillopurkin mukana. Siinä taloudenhoitaja kertoi, että tämä hillo oli tehty juuri niistä oikeista sydämen hedelmistä, joita me tarvitsimme. "Juuri oikeista". Äkkiä tajusimme. Emma oli ainoa meistä, joka oli ehtinyt syödä kaikkia hedelmiä. Minulle tuli kiire saada hänet syömään hilloa. "Minä en tykkää persikoista", hän huusi. "Sinun täytyy syödä", minä vastasin, "sinun TÄYTYY!" Nappasin hilloa käteeni ja tungin sen väkisin hänen suuhunsa.

Emma nielaisi, silmät pyöristyivät ja hän alkoi täristä. Odotin jännittyneenä. Mitä tapahtuisi? Hän haukkoi henkeään, eikä tuntuvat tajuavan, mitä ympärillä tapahtui. Hänen kasvonsa muuttuivat punaisiksi ja sitten kaikki alkoi aaltoilla minun silmissäni. Se onnistuisi! Odotin, milloin kaikki kääntyisi oikeaksi ja kuvittelin, miten ihmiset alkaisivat huutaa ilosta: joku teki sen, joku onnistui!

En kuitenkaan nähnyt, miten kaikki tapahtui. Havahduin ja aika oli kulkenut eteenpäin. Olin taas tavallinen koululainen. Tiesin silti, että maailma oli korjaantunut ennalleen ja ihmisetkin tiesivät: me olimme sankareita. Kuin unen loppukevennyksenä läksimme rullalaudalla kouluun ja aiheutimme kaaoksen hurjastelullamme. Pelottava, voimakastahtoinen luokanvalvojatätimme otti meitä niskasta kiinni ja vei tunnilleen kysellen, missä sitä ollaan oltu! Kaikki oli hyvin.