Mirtazapin-lääke ei sopinut minulle. Sen sijaan, että olisi auttanut nukkumista, se aiheutti närästystä ja päänsaärkyä ja nukkuminen huononi. Jätin lääkkeen siis pois. Lääkäri ehdotti tilalle ... en muista lääkkeen nimeä, mutta se liittyi jotenkin melatoniiniin ja olisi todennäköisesti sopinut minulle, sillä käytän melatoniinia muutenkin. Ehdotettu lääke oli kuitenkin aivan liian kallis enkä ottanut sitä. Jos olisin alkanut käyttää sitä, olisin joutunut jälleen turvautumaan toimeentulotukeen, eikä se houkuta.

Kulunut syksy on ollut taloudellisesti helpompaa aikaa, sillä eläke on suurempi kuin sairauspäiväraha (saati jokin työttömyysrahoista!). En ole käynyt ruokajonossakaan. Vaikka asumistuen määrä romahti, käteen jää silti enemmän kuin ennen. Lisäksi veroprosentti on ollut koko syksyn nolla ja lääkkeidenkin maksukatto täyttyi. Vuoden vaihduttua rahaa menee kuukaudessa taas lääkkeiden vuoksi satasen verran ja eläkkeestä menee veroa, mutta toivottavasti en silti lähene toimeentulotuen normeja.

Lääkäri ehdotti kokeiltavaksi kolmatta lääkettä, jonka nimi muistuttaa Volvoa ;-)  Käyn hakemassa sitä tänään, joten sitten tiedän enemmän.

Joulusta on odotettavissa hiljainen, mutta ei ehkä ahdistunut. Suruani suren, eikä muuten voisi ollakaan. Kerronpa teille nyt, että olen saanut rakastaa loppuun asti ja niin on hyvä.

Adventtivesper sunnuntai-iltana oli ihmeen hyvä. Adventti on mielestäni vuoden riemullisin pyhä pääsiäisaamun jälkeen ja haikailin mielessäni iloa. Sitä tuli vähän jo siitä, että lauloimme hyvin. Maasalon vesperin naiskuoro-osuudestakin olen melkein alkanut nauttia sen sijaan, että haluaisin painua penkin alle ja kontata karkuun! Olemme onneksi harjoitelleet sitä kunnolla :)  Saarnansa päätteeksi musikaalinen pappimme lauloi vanhaa laulua "Kristus kadulla kulkee". Jokin siinä kosketti ja ihmiset pyyhkivät silmäkulmiaan. Oli turvallinen olo. Minut ajatukseni veivät seitsemäntoista vuoden taakse.

Se oli ensimmäisiä vuosia, kun kävin kirkossa. Olin tämän, nyt sairauteensa kuolleen miehen, luona adventtina ja hän meni vesperiin edeltä. Minä kävelin sinne myöhemmin rantatietä. Oli 21 astetta pakkasta ja päälläni oli paksu pipo ja kaulaliina, rukkaset, alla villapuseroa ja pitkiä kalsareita. Jalassa oli tietenkin villasukat. Hengitys huurusi pakkasessa. Kävelin reippaasti, yrittäen pitää itseäni lämpimänä, ja jäinen lumi helisi jalkojen alla. Sillalla pysähdyin. Toisella puolella häämötti jo kirkontorni. Pienen kävelysillan alla vain osittain jäätynyt järvenlahti häämötti mustana hiljaisessa pimeässä. Myös ylläni avautui loputon, musta taivas. Sitä täplittivät kuitenkin miljoonat tähdet ja Linnunradan maitomainen vana erottui selvästi. Minä katsoin luontoa ja puhuin Jumalalle. Välillä katsoin kirkkoa ja ajattelin sitä, että joku ajatteli minua. Se oli minulle uutta.

Kaikki oli niin uutta - ja hurjaa - että aivan hyvin olisin voinut kääntyäkin ja palata takaisin "normaaliin" elämääni. Mutta enhän minä niin halunnut tehdä :) Jatkoin matkaani kohti kirkkoa ja otin taas vastaan, mitä tuleman pitää.