Sunnuntaina kirkossamme esiintyi Mikkelin Tuomiokirkkokuoro. He olivat aamulla jumalanpalveluksessakin. Manguin kanttoriamme hankkimaan heiltä nuotin Dum dum -lauluun, sillä ihastuin siihen hirveästi. Jospa mekin voisimme laulaa sitä? Dum dum -laulu oli jokin senegalilainen, valoisa kiitoslaulu, joka alkoi miesten mainiolla dum dum -soololla. Siitä käyttämäni nimi ;-)

Minun olisi pitänyt olla aamulla toisessa kirkossa kuoro2:n kanssa, mutta köhä vei äänen totaalisesti. En pystynyt laulamaan virsiäkään vielä. Mutta sainpahan kuunnella vierailevaa kuoroamme. Heillä oli porukassa paljon miehiä ja kuuntelin laulua kiinnostuneena: kyllä se vain on ihan erilaista, kun miesääniä on mukana riittävästi! Kehaisin kuorolaisia siitä, että heillä oli dynamiikkaa ja että he osasivat laulaa oikein Herra-sanan painotukset. Kuoronjohtaja sanoo asiasta meillä jatkuvasti, mutta se on niin helppo unohtaa :D Kyllä sen toki oppii, mutta oppiminen vain vie pitkän ajan. Johtajan on pakkokin huomauttaa asiasta sinnikkäästi. Ajan myötä huomaa sitten, että hei, tämä juttuhan sujuu jo melkein automaattisesti, paljoa miettimättä! :)

Viikonloppu oli viimainen ja kylmä ja minulle riittää nyt. Tuntuu, että talvea on riittävästi ja että pian lumet varmaan sulavat. Sitten muistan, että lumea riittää vielä kaksi kuukautta! Eieiei!! Kaksi pitkää, tylsää kuukautta, jolloin ei tapahdu oikeastaan mitään. Tiedän, välissä on pääsiäinen, mutta se ei tunnu tarpeeksi odotettavalta asialta. Jos välissä olisi toinen joulu, odottaminen voisi olla helpompaa.  ...  Mutta kaksi täyttä kuukautta lunta ihan ilman mitään syytä. En osaa iloita valostakaan.

Alkakaas jo nousta sieltä.