Pidetty tätini pääsi kehdenkymmenen vuoden tauon jälkeen taas miehensä viereen lepäämään. Tiedän, että näen heidät vielä.

Ajattelin, etten itkisi siunaustilaisuudessa. Toisin kävi: vollotin koko ajan. Itkin vähän tätiä, mutta samalla yllätyksekseni kaikkea sitä, minkä olen viime vuosina menettänyt. Itkin myös asioita, jotka tiedän menettäväni pian. Olen alle neljänkymmenen, mutta isäni puolelta se sukupolvi, joka on minun ja kuoleman välissä, on lähdössä pois. En kritisoi sitä (mitäpä se hyödyttäisi) enkä pelkää omalta osaltani, mutta jotenkin se saa kaiken tuntumaan entistä turhemmalta. Synnytään, eletään olevinaan jotain ainutlaatuista (jonka kuitenkin jokainen ihminen ennen meitä on jo kokenut) ja sitten se loppuu. Omituista. Lopulta itkin jopa kaikkia pieniä lapsia ja heitäkin, jotka ovat vasta syntymässä. Hekin tulevat olemaan saman kiertokulun vankeja.

On varmaan hyödyllistä huomata tällaisia asioita, mutta pimeiden polkujen pääni kääntänee asiat jollain lailla vinksalleen.

Joka tapauksessa hautajaiset olivat lämmin tilaisuus ja mielestäni aina tärkeät. Kaikki vain on ohi niin nopeasti. Olen alkanut ajatella, että jossain maailmalla vietettävät, monta päivää kestävät hautajaiset olisivat todella tarpeelliset ihmismielelle. Tai se, että tavattaisiin samojen hautajaisten merkeissä puolen vuoden, vuoden ja parin vuoden päästä. Silloin olisi aikaa ajatella ja sopeutua. Ei läheisten suru kuitenkaan ole ohi nyt.

Kotimatkalla bongailin nähtävyyksiä. Kaikki oli vierasta, vaikka tädin ja sedän luona käytiin aikoinaan säännöllisesti. Taustalla soi pitkän matkaa Peppi Pitkätossu -äänikirja takapenkin nuorten herrojen huvitukseksi. Tuli minullekin oikein rautaisannos Astrid Lindgreniä ;-)

Keuruun kirkko

Himmeli kiertoliittymässä, niin ikään Keuruulla.

Petäjäveden vanha kirkko. Tuolla minä vielä joskus käyn. Jospa kuoro joku päivä ajaisi tuosta ohi ja haluaisi tutustua kirkkoon?