Tämä metsätie on yksi lapsuuteni kuvista. Männikössä me yleensä liikuimme, sillä koti oli harjulla ja männythän siellä kasvoivat. Kuusia oli paljon vähemmän ja ne olivat lähinnä kostemmissa metsissä, minne ei niin iso hinku ollut kävelemään.

Metsätie oli niin pehmeä, että paikoin sillä saattoi kulkea täysin äänettömästi, ainakin jos otti kengät jalasta. Polulle oli kasautunut havuneulasia, jotka veivät kaikki äänet. Kun askelten äänet eivät kuuluneet, housujen lahkeiden kahina ja oma hengitys kohisivat korvissa ja ärsyttivat suunnattomasti.

Ajattelin aina, että lapsuuden kuva tässä tiessä on juuri äänettömyys sekä auringon valon pilke heleänvihreiden hiirenkorvien läpi. Mutta se onkin ensi sijassa tuoksu. Kun astuu tiheämmän metsän suojista valoisaan ja kuivempaan männikköön (nykyisin aukkona kuvan oikealla puolella), valo valtaa joka paikan. Samalla lämmin, melkein kuuma tuoksu tunkeutuu sieraimiin. Sen tuoksun muistin heti, kun tänäkin keväänä kävelin tiellä. Tuoksu se olikin! Se, joka on niin tuttu. En tiedä, mistä se tulee, mutta tähän männikkön se liittyy tiukasti.