Täällä valvoo hyvin hiljainen ja hämmentynyt naisihminen. On menossa ne päivät, jolloin valoisuus on suurimmillaan ja minä olen unohtanut, millainen on pimeä. Oikeastaan on vain yksi pitkä päivä. Siksi minä nyt valvon. Huoneeni ikkunan takana rastaat laulavat ja taivas on vielä punainen siellä, minne aurinko laski. Jos odotan pari tuntia, se alkaa taas kirkastumaan jonkin matkan päässä. Haluaisin nähdä kokonaisen yön. On kesä. En halua nukkua.

Nämä päivät ovat niitä, jotka eivät ole realismia. Minun on hyvä ja turvallinen olla. Ne ovat kuitenkin vain muutama päivä vuodessa. Ja tämä paikka, missä olen, on ainutlaatuinen. Täällä näkee koko elämän täyteyden, joka oikeassa elämässäni jää piiloon. Kaikki tämä on ainutlaatuista - ja siksi se ei ole totta. Tämä ei ole sellaista, johon voisin pyrkiä. Mikset arvosta sitä, kysyisi terapeutti, eikä kaikki ole päinvastoin todempaa ja arvokkaampaa, kun se kestää vain lyhyen aikaa? Niinhän sen pitäisi olla. Minulle hyvän muistaminen ja kaipaaminen tuottaa enemmän kipua kuin lohtua.

Pysähtynyt kesäyö pysähdyttää mielenkin. Täytyy olla ihan hiljaa ja liikkua varovasti. Kysyä kuiskaten Jumalalta, miksi kesäyö on. Ja miksi vain lyhyen hetken ajan?

Edit. Kello on puoli kaksi. Silmät eivät meinaa millään pysyä auki. Onneksi ei tarvitse odottaa kauan. Kun näen vilauksenkin uudesta aamusta, suljen silmät ja nukun.