Kun heräsin toisen Lappi-päivämme aamuna, puron varsi näytti epäilyttävän viileältä ja sienet olivat kuulemma olleet selvästi jäässä. Aamiaisen ja aamurukouksen jälkeen läksimme ajamaan Pallakselle. Odotin sitä jännityksellä, sillä edellisellä kerralla olin saanut nähdä luontokeskuksen ja sen pihasta aukeavan avoimen maiseman. Jo maisemat ylös noustessa olivat hienot. Minä katselin ulos ikkunasta ja virkkasin vimmalla pipoja.

Piipahdimme pikapikaa luontokeskuksessa ja ostin kortin kartaksi. Sitten lähdimme kävelemään. Kuljimme jonkin matkaa luontopolkua ja sitten pääjoukko lähti nousemaan ensin Pyhäkerolle ja sitten Taivaskerolle (sinertävät tunturit kuvan keskellä). Minä halusin tehdä vähän lyhyemmän ja helpomman reitin ja päätin lähteä itsekseni Palkaskerolle, joka nousi luontokeskukselta noin 250 metriä aina 705 metrin korkeuteen (kuvan oikeassa laidassa). Luontokeskus ja polut sijaitsivat korkealla, puuttomalla alueella, joten itsekseen liikkuminen ei pelottanut. Sitäpaitsi koko ajan oli näkyvissä muita ihmisiä.

  Maassa kasvoi tuttuja ja tuntemattomia kasveja.

Pitkospuilla kulkiessani alla vilahti jotain. Ihan kuin ... ei se varmaan? Otus juoksenteli edestakaisin puiden alla ja lopulta näin sen kunnolla: se OLI sopuli. Upea juttu: en ole ennen nähnyt sitäkään luonnossa :) :)

Kuljin porokämpältä poroaidalle (molemmat suunnilleen kortin keskellä) ja juttelin pariskunnan kanssa, joka oli tulossa minua vastaan. Olimme molemmat nähneet, kuinka monikymmenpäinen porolauma oli laskeutunut Pyhäkerolta ja kadonnut tunturin taa. Ne tulivat aivan polun viereen, pariskunta kertoi. Kyselin heiltä, millaisia porot ovat. Käyvätkö ne päälle ja silleen... Eivät kuulemma ja uskalsin jatkaa matkaa :D  Aloin nousta hissukseen Palkaskeron rinnettä ylös. Polku vei minua samalla tunturin taa ja luontokeskus katosi vähitellen näkyvistä. Maailma hiljeni muutenkin. Poronkellojen ääni ja pärskähtelyä kuului silloin tällöin jostain edestä ja korpit huutelivat jatkuvasti Laukukerolla (kortin vasen laita). Olen oppinut rakastamaan kuoron porukassa kulkemista, mutta yksinolo toi toisenlaiset ulottuvuudet matkaani. Hiljenin ja rauhoituin. Ajatukset alkoivat tulvia mieleeni ja syntyi kirjoittamisen tarve. Aloin huomata taas Jumalan läsnäolon.

Erään nousun jälkeen näin porot. Kamerani ei pystynyt vangitsemaan niitä: ne ovat kuvassa pieniä, vaaleita pilkkuja tunturin rinnettä vasten sen yläosassa. Ne olivat ryhmittäytyneet polun molemmin puolin ja niitä oli kymmeniä eri-ikäisiä. Vasat juoksivat lähellä emoaan. Useita komeasarvisia uroksia oli näkyvissä. Pärskähtelyt ja kelloja kilinä oli erikoista äänimaisemaa, joka on minulle ihan uutta. Istuin polun viereen tunturin rinteeseen ja jäin katselemaan ja ihmettelemään. Tiesin, etten tällä vauhdilla ehtisi tunturin huipulle, mutta hällä väliä. Maisema ja porot riittivät minulle. Oleminen tällä puuttomalla, eriskummallisella alueella, jossa luontoa suojeltiin ja jossa Jumala oli läsnä, riitti minulle.