Sain ensimmäisen "kukan" Loukkuun. Joku oli jakanut viherkasviaan ja jättänyt pistokkaita roskikselle. Otin yhden ihan parvekettani ajatellen. Hävitin viime talvena viimeisetkin kukat, koska minusta ei ollut niiden kastelijaksi. En yksinkertaisesti muistanut niiden olemassaoloa ja silloinkin, kun muistin, kastelu tuntui liian vaativalta (tyypillinen masennuksen oire). En nytkään ota kukkia lisää ennen kuin tiedän, että pystyn niitä hoitamaan.

Elävän vihreän lisäksi käsityö tuo kotoisuutta parvekkeelle. Mattoja en sentään jätä noin: ne ovat vain kuivumassa. Haluan pestä kaiken, mitä Loukkuun tuon. Kone hurrasi jo entisessä kodissa ja on jatkanut hurraustaan Loukun kylpyhuoneessa. Täällä siitä lähtee kovempi ääni, koska tila kaikuu. Vanhassa paikassa kone oli keittiön nurkassa.

Olen huomannut muutamia asioita Loukusta. Ääntä on joka puolella. Luulin, että entinen koti oli meluisa, koska autot kulkivat kolmen metrin päässä ikkunan alapuolella, mutta ei. Loukkuun kuuluvat paitsi parkkipaikan myös oman kadun ja risteävän ison kadun äänet. Lisäksi kuuluu kaikenlaisia ääniä ylä- ja alapuolelta, kaikilta sivuilta ja parvekkeilta. Sen olin unohtanut kerrostaloista. Pärjään kyllä, kun totun, mutta jotenkin äänet ovat ahdistavia ja jopa pelottavia. Tuntuu, että ne tunkeutuvat siihen tilaan, jonka pitäisi olla oma ja turvallinen - vain minun. Olen levoton. Ehkä äänet jopa haluavat pahaa. Välillä olen halunnut mennä sänkyyn peiton alle ja olla ihan hipihiljaa, ettei kukaan vain tiedä minun olevan täällä.

Entisessä kodissa kuului vaimeita ääniä alakerrasta, mutta jotenkin ne olivat vain kotoisia ja loivat turvallisuutta. Tuntui, etten ollut yksin. Nyt äänet ovat toisenlaisia. Ne aiheuttavat yksinäisyyttä.

Yhden erittäin hyvän asian olen Loukusta löytänyt. Sateella parvekkeen lasitukseen ropiseva vesi kuulostaa samalta kuin jos se hakkaisi kattoa. Se on äärimmäisen kotoisa, turvallinen ja ihana ääni. Eilen ja tänään olen kuunnellut ropinaa lumoutuneena. Olen elänyt parvekkeen ovi auki, joten kuulen äänen hyvin. Opin senkin, että lasitus aukaistaan liu'uttamalla lasilevyt aivan reunaan ja kääntämällä ne seinää vasten. Naapuritalossa yllätyksekseni asuva tuttava opetti.

Lähinnä olen vain kävellyt Loukussa edestakaisin hämmentyneen näköisenä. Sen huvin muutosta saa, että yksinkertaisintakin tavaraa on haettava enemmän tai vähemmän. Tänään en halunnut raivailla, vaan läksin kirjastolle. Suunnitelluista hommista ei tullut mitään, sillä kirjaston koneet oli taas päivitetty ja tarvitsemani ohjelma kadonnut :( Olen surffannut laiskana netissä. Ehkä illalla laitan kirjoituspöydän kokoon ja askartelen. Siis jos löydän liiman, paperia ja muut tarvittavat asiat. Äh, ehkä en viitsi. Huomenna on taas mentävä vanhalle paikalle ja perjantaina ajetaan pari autollista laatikoita ja pusseja sieltä Loukkuun.