Aamukävelyllä

Heräsin sunnuntaiaamuna aikaisin ja ehdin hyvin aamukävelylle. Heti ulos astuessani kuulosti kuin jossain yläpuolella olisi kiekunut kukko. Kohta kuulin sen uudelleen ja lehmien ammumista myös. Rinteessä yläpuolellamme oli siis maatila. Yksi kuorolainen oli palaamassa lenkiltään jo takaisin. Jatkoin matkaa ja tulin vanhan junasillan luo. Kaupunki jatkui laaksoon oikealle, mutta keskusta jäi vasemmalle puron taakse.
 
 
 
Puron haarat kiemurtelivat kaupungin halki. Takana näkyvä punainen rakennus on muistaakseni kirkko. Siellä en ehtinyt käymään.
 
 
Talojen puutarhat, ikkunalaudat ja monet muut paikat olivat täynnä reheviä kukkia. Nämä kukkaset eivät ole vielä mitään.
 
 
Schmiedeberg ja pienet lähikaupungit olivat tärkeitä ulkoilu- ja retkeilyalueita. Tässä kartta vaeltajille.
 
En lähtenyt kuljeskelemaan edemmäs. Löysin kioskin, joka mainosti lottoa ja jonka ikkunassa oli matkamuistoja. Tänne pitäisi tulla. Pääkadun varresta löysin jonkinlaisen ”Tuhannen tavaran talon”, jossa näkyi olevan lankojakin. Siinä toinen käyntikohde. Penny-kauppa näytti jo olevan auki. Missään ei ollut suuria tavarataloja. Lähellä oli pankkiautomaatti ja postilaatikko. Pyramidi pyöri hiljakseen edelleen.
 
Jatkoin matkaa ja yritin etsiä matkamuistoksi pullonkorkkeja, mutten löytänyt niitä! Kaikki oli hyvin siistiä. Kuljin puron reunaa ja tulin keskustan laidalle. Jyrkällä rinteellä kasvoi suuria lehtipuita. Ylläni kaarteli suuri lintu, jonka päättelin hyvin suureksi haukaksi tai sitten kotkaksi. Aika kului nopeasti ja jouduin kääntymään pian takaisin. Toiset olivat jo aamiaisella.
 
Jumalanpalvelus
 
Osa porukasta lähti Glashütteen pikkuautoilla ja me toiset jäimme odottelemaan pikkubussia. Se viipyi ja lopulta aloimme soitella isännillemme. Kävi ilmi, että bussin kuljettajalle oli annettu väärä lähtöaika. Olin jostain syystä hullun iloinen: vahinko, joka vika ei ollut minun :D Ei se meitä haitannut: ehdimme harjoittelemaan ihan hyvin.
 
Meille oli sanottu, että saksalaisilla on tapana pukeutua kirkkoon hyvin. Niinpä meillä oli kunnon vaatteet, tummat sellaiset (monilla miehillä pukukin), ja liu’uimme kirkon eteen muodostelmassa. Kun Glashütten kuoro tuli vuorollaan esiintymään, he marssivat penkeistään reippaasti yhtenä kasana. Yllään heillä oli tavalliset vaatteet ja jopa ulkotakit, sillä kirkossa oli viileää! Se siitä muodollisuudesta :D Minä tykkäisin heidän tavastaan enemmän. Tuli heti sellainen olo, että täällä ollaan kuin kotona. Olemme kaikki samaa perhettä, eikä tarvitse pelätä, osaako nousta seisomaan oikeissa kohdissa.
 
 
Tämä on niin samea kuva, että uskallan julkaista sen, vaikkei kuorolaisilta lupaa olekaan. Siinä me olemme: laulamassa Glashütten kirkossa.
 
Jumalanpalvelus tulkattiin koko ajan suomeksi. Alttari oli koristeltu syksyn sadolla. Me lauloimme sekä suomeksi että saksaksi ja jokaisen laulun jälkeen meille taputettiin. Sekin yllätti, sillä meillähän taputtamista kirkossa, ainakin jumalanpalveluksessa, vältellään. Mutta kivalta se tuntui. Omalla kielellä, siis saksaksi, laulaminen herätti tietysti eniten myönteistä vastakaikua. Myös glashütteläiset lauloivat osan lauluistaan suomeksi.
 
Minulle tapahtui jotain muistamisen arvoista. Kun pappi puhui siitä, että Jeesus kuoli minun takiani, tunsin ensimmäistä kertaa aitoa surua asiasta! Pyysin anteeksi, että hänen piti tehdä niin. Seuraavaksi tunsin riemua. Tästähän saarnamiehet aina kirjoittavat ja olin miettinyt, miksi minä en tunne häpeää tai surua. En ole aikoihin ollut huolissani asiasta, sillä olen oivaltanut, että sen aika tulee joskus, jos on tullakseen. Olen joka tapauksessa uskovainen ja menossa taivaaseen. Nyt ensimmäistä kertaa tunsin surua, jee! Kyllä se teki Jumalasta taas vähän henkilökohtaisemman. :)
 
Tunsin myös yhteyttä. Yhteinen jumalanpalvelus oli matkamme kohokohtia ja oli hienoa olla mukana siinä. Emme oikein ymmärtäneet toistemme kieltä ja silti saatoimme kokea yhteyttä. Kunpa olisin voinut puhua asiasta enemmän heidän kanssaan.
 
Yhteys jatkuu
 
Jumalanpalveluksen jälkeen saimme jälleen asiantuntevan esittelyn kirkosta. Glashütteläiset jäivät myös kuuntelemaan sitä. Kirkko oli, kuten niin monet muut kirkot, palanut vähintään pari kertaa, mutta siellä oli tallella myös satojen vuosien ikäisiä esineitä, Maalaukset oli restauroitu, samoin erikoinen saarnatuoli, ja viimeisin urakka olivat olleet kirkonkellot. Kirkko oli täynnä taidetta ja symboliikkaa, jonka mieleen painamiseen olisi tarvittu paljon enemmän aikaa.
 
 
 
Saarnastuolia näyttää kannattelevan ihmishahmo, mutta symbolisesti taakka osoittautui vain näennäiseksi.
 
 
Kirkon urut
 
 
Kirkko oli vanha kivikirkko.
 
Esittelyn jälkeen menimme viereiseen seurakuntataloon ja pääsimme syömään. Näimme konkreettisesti sen, kuinka paljon meidän eteemme oli nähty vaivaa. Kuorolaiset olivat valmistaneet yhdessä ruuan salaatteineen meillle (27 henkeä) sekä itselleen. Tarjoilu sujui ripeästi ja jälkiruokia kahvin kanssa ei ollut unohdettu. Minun piti puistella päätäni epäuskoisena välillä (olisiko näin iso juttu onnistunut meiltä?) ja aloin olla todella iloinen, että meilläkin oli kuorolaisille matkassa kunnon tuomiset. Ei niin, että se olisi ollut velvollisuus, vaan se tulisi olemaan ilo!