Muutama päiväEspanjasta paluun jälkeen seison Kuopion torin laidalla bussipysäkillä ja mietin. Ihmisiä kävelee ohitseni, muutama auto on risteyksessä eikä missään ole lunta. Ei tarvinnut palata lumiseen maahan. Ihmisiä on, mutta hirveän vähän. Missä kaikki ihmiset on?? Tajuan, että on ruuhka-aika. Sokoksen edustan pysäkillä on ihmiskasa odottamassa bussia, mutta muuten näyttää niin tyhjältä. Oh hoh, nyt sen ymmärrän. Suomessa ON vähän ihmisiä. Suojatiellä olin oppinut heti tavalliset tavat. Ei saa kulkea niin vapaasti kuin Espanjassa.

Kun suljen silmäni – eikä minun tarvitse tehdä oikeastaan sitäkään – näen Fuengirolan rantakadun, valon ja aistin turkoosin meren. En ole menettänyt sitä. Näen, kuulen ja haistan sen. Se on olemassa. Kevät ja kesäkin ovat olemassa ja kesälinnut. Tunnen oloni turvalliseksi.

Ihmettelen, että ihmiset käyttäytyvät kuten ennen. Minulle kaikki on muuttunut. Ja yhtä aikaa ei ole. Tiedän, että arjen vähitellen saapuessa asiat ovat ennallaan. Se ei tunnu pahalta. Astun bussin rapuille noustakseni sisään. Ja Jumala sanoo: Älä pelkää. Minä olen sinun kanssasi joka päivä elämäsi loppuun asti”.