Tapasin kaverini illan hämärtyessä rannalla. Halusimme mennä yhdessä syömään viimeisen illan kunniaksi. Meri jymisi kovemmin kuin kertaakaan aikaisemmin, vaikka tuuli ei vieläkään tuntunut rannalla asti. Pimeässä meri näytti vyöryvän puoleen väliin rantaa. Varmasti se ei ollut tullut niin ylös ennen. Olisin halunnut jäädä tutkimaan merta, mutta nyt oli tultu syömään.

Ravintola oli taas ihan liian hienon tuntuinen. Hovimestarin näköinen tarjoilija tuli heti ottamaan tarjoustamme. Kaveri ei taaskaan saanut, mitä halusi, sillä illalla oli tarjolla vain osa ruuista.

Olimme jääneet seinän viereen ja meren jyminä kuului selvästi. Kaikessa oli jotain hyvin tuttua. Olin joskus ollut tässä tilanteessa ennenkin! Olin istunut ihan meren lähellä, oli ollut pimeä ja olin kuullut meren äänen koko ajan. Mutta en pystynyt muistamaan, missä näin olisi tapahtunut. En pysty vieläkään, kun tätä kirjoitan. Mutta ääni ja aavemainen tunnelma on sydämessäni.

Mitäs tästä muuta kertoisi? Söimme kaikessa rauhassa ja kävelimme sitten takaisin hotellille. En uskaltanut jäädä yksin rannalle ja aamulla oli aikainen nousukin, jotta ehdimme ajoissa lentokentälle.

Mietin, voisinko minä elää näin: asua kesät Suomessa ja talvet Espanjassa. Tiesin vastauksen. Asuminen täällä pitempään kiehtoi minua, joten ehkä joskus. Saisinpahan tietää sen, olisiko lumeton, valoisa vuosi minulle hyvä. Mutta sen aika ei ollut nyt. Vaikka kaikki muut asiat järjestyisivätkin, oli tismalleen kolme syytä, joiden takia en voisi olla Suomesta poissa muutamaa viikkoa pitempään. Heidän nimensä olivat A, S ja S.