Eli viimeinen päivä Espanjassa maaliskuussa 2014

Rantapäivä oli romantiikkaa täynnä. Toisetkin olivat sitä mieltä, että oli rantapäivän paikka. Nuoria ja vähän vanhempiakin käveli rantakatua tai istui hietikolla. Joku ui. Kevään ensimmäinen yläosaton auringonottaja näkyi vähän kauempana rannalla. Hänen poikaystävänsä heitteli onkea kivikossa. Nuoripari pussaili aidan takana.

Minä saavuin isolle kalliolle, jonka olin nähnyt monta kertaa bussin ikkunasta. Sen koloihin oli laitettu kukkia ja pystytetty alttareita ihmisille tai Marialle. Oliko se muistopaikka?

Pyrin kulkemaan mahdollisimman lähellä vettä. Aina kun voin, kuljin vedenrajaa pitkin. Se oli hidasta, koska minun tietysti piti tutkia simpukat ja muut otukset, mitä maasta löytyi. Kivikoista niitä löytyi enemmän. Aloin löytää pieniä, oranssinpunaisia ravun kuoria, parin sentin mittaisia. Löysin myös isomman ravun osan ja monta merisiilin violetin sävyistä kuorta. Olisin halunnut kerätä kaikki mukaani. Merisiileissä oli kuitenkin jotain ällöttävää…

Pitkään kuljettuani oli pakko löytää wc. Menin sisälle rantakahvilaan, joka osoittautui olevan remontissa. ”Aseos?” kysyin taas vastaan tulleelta mieheltä. Hän pyysi rouvaansa etsimään wc:n avaimen ja opasti minut sitten jonnekin taakse rakennustarvikepinojen välistä. Wc löytyi ja kiittelin heitä kovasti.

Eräässä paikassa oli kaksi miestä kalastamassa. Meri vyöryi kiinni rantakatuun, vaikka tyynellä olisi voinut kävellä kuivin jaloin edessä oleville rappusille. Jäin odottamaan, löytäisinkö aalloista sellaisen kohdan, että pääsisin kenkiä riisumatta yli. Pitkään yritettyäni luovutin ja riisuin kengät. Märässä hietikossa saattoi, meren välillä huuhdellessa nilkkoja, kulkea seuraaville rapuille, jotka veivät ylös kadulle.

Pitkään kuljettuani löysin paikan, josta kaverini oli kertonut. Kadun vieressä oli iso taulu, jossa kerrottiin ulappalintujen kiikaroinnista. Siihen olisi tarvinnut hyvän kaukoputken. Taulussa sanottiin, että ulappalinnun näkee useimmiten pienenä, tummana pisteenä kiikarissa. Katselin merelle ja paljain silmin näin vain lokkeja ja merimetsoja.

Lähellä oli toinen taulu, joka herätti minussa vielä enemmän innostusta. Tämä paikka sopi myös valaiden katseluun! Taulussa esiteltiin monta lajia aina ryhävalasta myöten, jotka saattoivat uida Gibraltarin salmessa. Ei, en nähnyt valaita. En nähnyt edes delfiinejä, mutta en kyllä odottanutkaan. Se olisi jo ollut liian hyvää tuuria.

Taulujen lähelle oli rakennettu puinen katos selkä katuun päin. Siltä saattoi katsella niin merelle kuin alas kivikkoon, jossa lenteli kahlaajia. Karikukkoja siellä ainakin oli. Katoksessa kävi ihmisiä kävely- tai polkupyöräilyretkillään.

Eräs pariskunta jäi istumaan paikalle pitkäksi aikaa ja sitten aloin nähdä, että he olisivat halunneet olla kahdestaan… Ilmeet ja eleet olivat vähän sen oloisia. Jonkin aikaa silmäilimme vaivihkaa toisiamme ja meitä alkoi vähän jo naurattaakin. Minua ei huvittanut lähteä mihinkään, vaikka oikeastaan olisinkin halunnut antaa pariskunnalle pussailurauhan. Sitten mies sanoi suoraan minuun päin, nauraen: ”Giro, giro.” Arvasin, että se oli jotain lähtemiseen liittyvää ;-) Myöhemmin tarkistin sanakirjasta. ’Girar’ tarkoittaa kääntyä. ’Giro’ oli siis ystävällinen kehotus selän kääntämiseen :D Minä viivyin paikallani vielä jonkun aikaa, kunnes läksin. Iltapäivä oli jo pitkällä ja takaisinkin pitäisi ehtiä mielellään ennen pimeää.