sunnuntai, 8. lokakuu 2017

Tunnelissa: kokemus, joka ei heti unohdu

Minä olin Suomen Kriinhallintakeskuksen (CMCFinland)  Rauniopelastusmuodostelman harjoituksessa (FinnRescue) Pelastusopiston harjoitusalueella. Olin maalihenkilö. Elikkä siis potilas, joka pelastetaan jostain.

 

Hupsista

 

Toisena harjoitusyönä olin kerännyt voimia pari tuntia lepohuoneessa, kun kuulin, että oven takana etsittiin vapaaehtoista sijaista tehtävään. Kukaan ei näyttänyt oikein halukkaalta. Minä sitten tarjouduin vapaaehtoiseksi.

 

Toiset alkoivat heti varoitella minua vähän huolestuneena. Pitäisi mennä pimeään tunneliin maan alle. Ahtaaseen ja pimeään. Hupsis, se keikkako tämä olikin? Onneksi minun oli vähän tehnyt mieli kokeilla rajojani. En siis peräytynyt. ”Pystytkö sinä siihen?” minulta kysyttiin moneen kertaan. ”En minä tiedä. En ole varma” vastasin totuudenmukaisesti.”Minä haluan tosissani yrittää” sanoin.

 

Kävin pikaisesti meikissä. Tarvitsin pienen päävamman ja sain sen otsalleni. ”Joudutte olemaan putkessa minimissään puoli tuntia” harjoituksenjohtaja varoitti vielä moneen kertaan. Nyökkäsimme jälleen ja sitten lähdettiin.

 

Pientä paniikkia vain

 

Rauniolla rastinjohtaja johdatti meidät kivikkoiseen, pimeään pusikkoon. Kello oli puolenyön kieppeillä. Kaaduin noin ensimmäisen metrin jälkeen kivikkoon. Vähän matkan päässä oli putkensuu. Rastinjohtaja avasi luukun ja konttasin sisään. Ensimmäinen metri. Toinen metri. Kolmas. Olin selvinnyt ainakin kolme metriä. Kun tuijotin vain jalkoihini, ei pelottanut paljoa. Putken halkaisija oli noin metrin tai ehkä vähän enemmän. Onneksi se ei ollut hirveän ahdas.

 

Putkessa oli muutaman metrin välein paksunnos, jossa putket haarautuivat ja jossa oli maan päälle johtavat tikkaat. Me konttasimme vähän matkaa ja menimme sitten eri putkiin odottamaan. Periaatteessa meidän piti olla pimeässä. ”Please, anna valon olla päällä” minä sanoin toverilleni ja niin pidimme valot päällä.

 

Me olimme olevinamme romahtaneessa kaivoksessa. Pelastajat porasivat auki teräs- tai betonilevyä tms, joka sulki kaivoksen sisäänkäynnin. Kun he saisivat levyyn reiän, he tulisivat etsimään meidät ja auttamaan meidät ulos.

 

Olisi pitänyt ottaa kamera mukaan, ajattelin. Olisipahan tästäkin tunnelmasta saanut kuvan.

 

Minun edessäni avautui seuraava paksunnos ja ylös vievät tikkaat. Avarampi tila helpotti oloa sekä tieto, että uloskin pääsisi milloin vain, jos haluaisi.

 

Nyt minä tiesin, miltä tuntuu olla tunnelissa maan alla. Se tuntui aika lailla siltä kuin olin kuvitellutkin. Paniikkia pukkaa sen verran, että on keskityttävä hallitsemaan sitä koko ajan. Hallitseminen oli mahdollista, mutta paniikin määrä meni aika lähelle todellisen paniikin rajaa. Jos se olisi ylittynyt, olisin joutunut lähtemään. Toverini kysyi aina välillä, pärjäänkö. ”Suunnilleen” vastasin. Ehkä noin puolen tunnin päästä aloin tuntea oloni pikkuisen levollisemmaksi. Rentoutumaan en kyllä edelleenkään pystynyt.

 

Makasin vatsallani alustan ja peiton päällä. Edessäni putki jatkui suoraan. Seuraava paksunnos ja sen tikkaat näkyivät haileasti välillä, sillä jostain sieltä kajasti silloin tällöin valoa. Siellä porattiin tai hitsattiin tai leikatiin. Välillä meteli oli kova ja siksi meillä oli korvatulpat. Välillä ilma taas oli sinisenä polttoaineen kärystä. Toverillani oli radio, jonka ansiosta tiesimme koko ajan, mitä oli tapahtumassa.

 

Pelastuminen

 

Kun valoa alkoi näkyä edessä enemmän, sammutimme taskulamppumme. Yllätyksekseni tunsin hetken olevani pimeässä, avarassa metsässä ja kaikki paniikki hellitti. Voi ollakin helpompaa, jos ei näe mitään!

 

Lopulta meille sitten huudettiin ja kysyttiin, montako meitä on ja olemmeko jumissa.

 

- Mikä sinun nimi on?
- … Helena. (taas se kysymys tuli yllätyksenä!)
- Oletko kiinni jossain?
- En.
- Sattuuko sinuun johonkin?
- Päähän sattuu vähän.
- Oletko sinä yksin?
- En. On täällä toinen.
- Puhuuko se toinen?
- Höpisee se välillä jotain.

 

Toverini päävamma oli vakavampi ja hänen kuului olla sekava.

 

”Me tullaan hakemaan teitä ihan pian!”mies huuteli. Se helpotti - ja jännitti. Minkähänlaista pelastaminen olisi?

 

Lopulta pelastaja saapui ja osoitti lampullaan meidän suuntaamme. ”Minä tulen ihan pian sinne” hän sanoi. Hänen piti ensin katsoa nukkea, joka esitti menehtynyttä. Nukke makasi jonkun matkan päässä edessäni. Sitten hän konttasi minun luokseni. ”Miten voit?” hän kysyi ja tutki minut pikaisesti. ”On sinulle vähän osumaa tullut” hän tuumasi ruhjeisia kasvojani katsellen. Minuun ei kuitenkaan sattunut mihinkäään.

 

Toinen pelastaja meni katsomaan toveriani. Minulta kysyttiin pystyisinkö itse konttaamaan pois pelastajan perässä. Nyökkäsin. Niin lähdimme. Nuken kohdalle tultaessa hän otti sen mukaansa ja alkoi raahata sitä tunnelissa. Minä tulin perässä kipein polvin.

 

Paksunnoksen kohdalta käännyimme vielä toiseen tunneliin. Ei ahdistanut eikä pelottanut, kun tuijotin taas vain alaspäin. Sitten näin edessäni kolmionmuotoisen aukon. ”Tule varovasti” pelastaja sanoi ”siinä on teräviä reunoja.” Niinhän siinä oli. Talvitakissani mahduin aukosta juuri ja juuri ja sitten tunsin, kun takin tasku tarttui kiinni ja repesi. No, se ei tässä takissa haitannut mitään. Viimeiset kymmenet sentit tulin ryömien ja autettuna aukosta ulos. Sen jälkeen olin pressulla katetussa tilassa, josta oli vielä kiivettävä puuhun tehdystä aukosta ulos. Sitten se oli ohi! :))) Olin ollut tunnelissa kaksi tuntia.

 

Epäonninen Helena

 

Minun ei-niin-salainen alter-egoni oli Helena. Minut ohjattiin istumaan puulaatikon päälle. ”Sinulla on Helena ollut tänään epäonninen päivä!” viereeni tullut mies sitten virnisti. Vilkaisin häntä ja tajusin, että hän oli ollut pelastamassa edelliselläkin tehtävällä! Naurahdin. ”Juu, minä putosin toiseenkin monttuun!”

 

”Katotaanpa vähän näitä sinun vammoja” hän sitten sanoi ja alkoi pyyhkiä kasvojani. ”Ne on vaan mustelmia” vähättelin. ”Tämä on vähän isompi kyllä” mies sanoi otsavammastani ja sain naamalleni harsotaitoksia ja päähäni verkon.

 

Ehdimme vähän juttelemaan roolien ulkopuolella ennen ambulanssin tuloa. Huokaisin syvään. ”Oliko kova homma?” mies kysyi. ”Otti se aika koville” myönsin. ”Sulla on ollut pitkä päivä” mies totesi myötätuntoisesti. ”Ei, kyllä se oli oikeaa pelkoa!” sanoin. ” Se oli ihan siinä ja siinä, että pystyn olemaan tuolla tunnelissa”. Kysyin, pitääkö palomiesten ryömiä maan alla tai ahtaissa paikoissa. "Koko ajan!" mies vastasi.

 

Minä tein sen!

 

Kun tulin takaisin vapaaehtoisten tiloihin, naamani levisi väkisin hymyyn. Olin uskaltanut mennä tunneliin ja olla siellä niin kauan kuin tarvitsi. Toiset iloitsivat kanssani! En ehkä mene tunneliin toiste, mutta olen ikionnellinen, että tein sen tämän kerran :-))))

sunnuntai, 8. lokakuu 2017

Iiiiiiiiiiiiiik!!!

Minulla on ollut juuri käsittämättömän jännittävät, hurjat ja upeat 2 vuorokautta. Olin maalihenkilönä Kriisinhallintakeskuksen rauniopelastusharjoituksessa.

https://www.facebook.com/cmc.finland/videos/1454948974541645/?hc_ref=ARTlCAIhxSkywze8A8vRqkLQP7_Vr1BmoyKom_C2GFk-5z6cP7pv9VaTcAjr8c5kKCc&pnref=story

 

perjantai, 22. syyskuu 2017

Tällaistakin sattuu

Eilinen aamu alkoi jännittävästi. Heräsin ulkona siellä, missä nukuin. Kömmin makuupussin kätköistä ja nousin seisomaan - ja housuni putosivat. Oli mennyt kuminauha poikki yön aikana. Revin housut ylös. Nauroin. Sitten mietin, miten menisin kotiin ja nauroin lisää. Kohautin olkapäitäni: menisin niin kuin ennenkin eli kahdella bussilla torilla välillä vaihtaen. Nyt vain kannattelisin toisella kädellä housuja koko ajan. Sitten muistin Palin. Eläköön palveluliikenne Pali: rannalta kotiovelle yhdellä puhelinsoitolla eikä ollut edes muita kyydissä! :D

perjantai, 23. kesäkuu 2017

Kaipaan sanoja

Pidän sanoista. Kaipaan niitä. Kaipaan sanoja, joilla saa sisältään ulos jonkin sisimmässä riehuvan asian. Sellaiset kun aina löytäisi! Niitä kaipaa niin surun kuin ilon purkamiseen. Siksi minun pitäisi kirjoittaa. ... Laulaminen on kyllä vielä tärkeämpää.

tiistai, 15. maaliskuu 2016

Seitseman tuntia

Mika viimeinen paiva: 7 tuntia merella.