Espanja vain elää yhä sydämessäni. Joskus kohtaan sen tosi elävänä. Sokoksen kahvilassa istuin kahden espanjaa puhuvan miehen vieressä. Hetken, kun suljin silmäni, tunsin selvästi olevani katukahvilassa ja aurinko paistoi. Valkoiset rantakadun muurit loistivat vieressäni. Niiden vieressä oli meri. Olisin voinut upota sinne kokonaan. Antaa ruumiini kääntyä nurin ja kadota sinne. Olisin voinut huutaa ilosta.

Mikähän siinä meressä oikein on? Miksi se on minulle ensimmäinen asia valon lisäksi, joka tulee mieleen, kun kuulen sanan 'Espanja'?

Meri on aina aiheuttanut saman minussa. Kuin kuuluisin sinne. Kuin minun vain kuuluisi mennä sinne. Näin oli jo ennen kuin olin edes nähnyt merta.

Olen niin kiitollinen, että olen saanut nähdä kokea tämän kaiken.