Kuten tavallista, seikkailin viime yönä lapsuudenkodissani. Mutta sanokaahan, mistä nämä ideoita oikein tulee??? Tosielämästä vai?!!

Piha oli joutunut omenoiden hyökkäyksen kohteeksi. Ne olivat kotimaisia omenoita, sellaisia pieniä ja pehmeähköjä, joten en pelännyt niitä ollenkaan. Omenoita oli siellä täällä ympäri pihaa. Lauma oli aikeissa vallata talon, joten ne kiipesivät - pyörimällä tietenkin - hitaasti rappusia ylös. Silloin tällöin itsemurhapommittaja-omena heittäytyi minua kohti ja mäiskähti pehmeäksi mössöksi jalkaani tai maahan. Yksi omena takertui pitkään tukkaani ja sotki sen niin takkuisaksi, etten saanut sitä kammallakaan selväksi.

Kuorokaveri tuli autolla pihaan ja sanoi, että hänen pitäisi saada sohva aitasta. Omenat olivat jo raahanneet sen ulos ovesta viedäkseen sen mukanaan. Me menimme yhdessä sohvan luo ja otimme sen yksinkertaisesti mukaamme. Omenat yrittivät hyökätä meitä päin, mutta olivat varsin heikoilla. Minä työnsin ja kaveri veti hirveää vauhtia ja kuin tuulispää sohva kiiti isolle pihalle. Muutama omena tuli matkassa, mutta niistäkään ei ollut meille vastusta.

Perillä huomasimme, että puolet sohvasta olikin jäänyt matkasta. Meidän piti palata aitalle. Joku kantoi tavaroita sieltä ulos ja otin sohvan istuinosat kainalooni. Sitten näin muita sohvan osia. Mutta aina kun laskin jonkun kantamuksen maahan, se katosi jonnekin. Olin epätoivoinen: mitä ottaisin ja mitä jättäisin? Sitten näin kasan, jonka välistä pilkisti pari kukallisen kankaan palaa. Tilkkutyökankaita! Nehän minun pitäisi saada! Korvan juuresta suhahti jälleen yksi itsemurha-omena ja muussaantui jalkojeni juureen.

Veli2 ilmestyi tuvasta ulos. Hän oli sitonut selkäänsä ainakin kymmenen litran maalikanisterin, jonne hän ujutti kädessä kuljettamansa videonauhan pään. Maalissa nauha pysyisi kunnossa, kunnes hän löytäisi oikean säilytysastian. Nauha oli tärkeä: siinä oli videoita lapsista. Omenoita suhahteli koko ajan sinne tänne.