Minulla oli niin ikävä kuoroa, että tulin kirkolle istumaan :D  Tänään ei ole harjoituksia ja jos olisi, meillä olisi sijainen.  Olen kuitenkin tyytyväinen, että minulla on ikävä.  Pelkäsin jo, että minussa on jotain pielessä, kun en jaksa käydä harjoituksissa!

Tänäänkin istuin kirjastossa päätteen ääressä ja kävin läpi graduartikkeleita.  Heh, viikko aikaa.  Ei minulla varmaan ole mitään saumaa ehtiä siihen mennessä...  Pidän kuitenkin päivästä viimeiseen asti kiinni, niin tulee tehtyä tosissaan töitä.

Minulla on ikävä toistakin asiaa: mummoa.  On melko tarkalleen 11 vuotta siitä, kun hän kuoli.  Puhuimme hänestä serkun kanssa pari viikkoa sitten ja siitä lähtien hän on pyörinyt mielessä.  Viime yönä näin hyvää unta.  Olin (jälleen kerran) lapsuudenkodissani ja nukuin kammarin sohvalla.  Tuvasta kuulin isän äänen ja tajusin, että hän oli lähdössä peltotöille.  Olin siirtynyt ajassa taaksepäin!  Isä oli mies parhaissa voimissaan ja minä asuin vielä kotona.

Nousin ja menin tuvan ovelle ja silloin tajusin, että mummokin oli tuvassa.  Hämmästyin ja ensin en uskaltanut vilkaistakaan häneen; jos hän onkin kummitus?  Mutta ei hän ollut muuta kuin tuttu, rakas mummo.  Menin hänen luokseen ja ruistimme toisiamme lujasti, sillä emme olleet nähneet yli vuosikymmeneen.  Mummo kuiskasi minulle jotain tärkeää.  Ja sitten minä kerroin hänelle suurimman suruni, joka minua tällä hetkellä painaa.  Mummo oli hiljaa ja rutisti vain.

Ja yht'äkkiä tulin takaisin nykyisyyteen.  Lapset kuuluivat tulevan sisään ja minä palasin sohvalle nukkumaan.