Tällä viikolla tein jotain, mitä en koskaan uskonut mahdolliseksi: viikkojen kamppailun jälkeen tunnustin, etten oikein jaksa käydä edes kuoroharjoituksissa!  Ajatuskin tuntuu epätodelliselta!  Ilmoitin kuitenkin kanttorille, että tämä on tilanne ja tulen seuraavilla viikoilla mukaan vain silloin kun jaksan.  Vähän pelottaa, sillä poissaolosta saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä.  Jotenkin en sitä silti tiedosta.

Eilen ajattelin, että minusta tuntuu kuin olisi aina ilta.  Aamuja ja päiviä ei ole, koska en ole koskaan ulkona valoisaan aikaan.  Vietän päivät kirjastossa sen sulkemisaikaan asti.  Sitten alkaa oma aikani - ilta.  Mutta koska olen aamuihminen, illat ovat pelkkää puolielämää.

Luotan kuitenkin, että tämä helpottaa muutaman viikon päästä, kun saan gradun tarkastuskuntoon.