Sain tänään katsoa tv:ta ja huomasin ohjelman "Kuoroon".  Kiehtovaa, upeaa, rakasta.  Nauttisin hirveästi uusista haasteista ja siitä, että opetukseen satsataan.  Kaikki olisivat jollain tavalla samalla lähtötasolla, joten luulisi olevan helppoa tulla mukaan.  Jos asuisin Helsingissä - eikä kyseessä olisi tv-ohjelma - olisin voinut yrittää mukaan.  Yhdellä miehellä oli bassoääni, jonka mataluus sai kylmät väreet menemään selkäpiissäni!  Olisipa hänen ääntään esitelty enemmän.  Oih, minun on pakko nähdä koko ohjelmasarja.

Kuoro on minun elämäni.  Haluaisin tehdä sen eteen koko ajan enemmän ja enemmän.  Haluaisin oppia lisää.  Ohjelman myötä palasin taas niihin hetkiin, kun menin ensimmäistä kertaa kuoroon.  Siihen, kun ensimmäistä kertaa kuulin ympärilläni sävelet ja näin ihmiset, jotka olivat samanlaisia kuin minä.  Ja kuinka huomasin lentäväni.  Palasin siihenkin, kuinka laulu melkein kuoli pitkäksi aikaa.  Se palasi, kun löysin nykyisen kuoroni.

Joku päivä minulta kysytään, onko minulla ollut merkittäviä ihmisiä elämässäni.  Silloin kerron sinusta.  Sinä annoit minulle äänen takaisin.  Sinä annoit minulle syvemmän laulamisen nautinnon ja tyydytyksen.  Eihän se pelkästään sinun ansiotasi ollut; toisetkin kuorolaiset vaikuttivat.  Mutta sinun merkityksesi oli suuri.  Vähitellen sinusta tuli ystävä.  Ja sinun esimerkkisi vuoksi minä nyt uskallan olla enemmän minä.

Sinä annoit minulle rohkeuden ja sinä teit minusta vahvemman.  Sinussa näin myös jotain rakkaudesta - ja sekin teki minusta vahvemman!  Minusta oli ihana katsoa, kuinka paljon sinä rakastit perhettäsi, ja siksi houkuttelin sinua puhumaan heistä usein :-)  Mutta sinun seurassasi minusta tuntui, että myös minä kelpasin.  Kerran sinä sanoit, että olet ylpeä minusta.  Minä nauroin häkeltyneenä.  Mutta minä kirjoitin sinun sanasi ylös ja luen niitä aina joskus!  Uskoin, mitä sanoit.  En ikinä ajatellut, että joutuisin menemään hautajaisiisi.  En vieläkään oikein usko sitä.