Kolmas adventtisunnuntai jäi mieleeni kaameana. Lievää nuhaa oli jatkunut muutaman päivän ja olin herätessäni hirveän väsynyt. Jossain vaiheessa otin särkylääkettä, ja se piristi, mutta mieliala meni päivän mittaan vain alemmaksi. Aloin pelätä. Mieleen tuli ajatuksia, joita ei ole tullut ennen. Ehkä minulle käykin niin, että uskoni loppuu ja joudun helvettiin? En pääsekään taivaaseen. Koskaan aikaisemmin, uskoontulon hetkeä lukuun ottamatta, se ei ole tainnut edes käydä mielessä.

Kuvittele mielessäsi pumpuli/kumpupilvikasaumat, sellaiset, joita ehkä olet nähnyt lentokoneesta. Sellaisen sisällä minä olin. Se vain oli musta, tasaisen, kiinteän ja läpitunkemattoman musta. Ei ollut pienintäkään harmaan sävyn pilkahdusta, kuten tämänhetkisessä blogipohjassani. Valoa ei ollut olemassa. En ollut kovasta pelostani huolimatta erityisen ahdistunut, joten kaikki ympärilläni oli pehmeää. Mutta se pohjaton, täydellinen mustuus. Se oli silti kaameaa.

Jossain vaiheessa myöhempää iltapäivää muistin, että minulta oli jäänyt kaksi peräkkäistä Lyrica-tablettia ottamatta. Ne olivat loppuneet yllättäen edellisenä päivänä ja olin vasta menossa keskustaan apteekkiin. Kun lääkkeenottoaika läheni, otin tabletin ja toivoin, ettei mustuus olisi pysyvää. Reilut kaksi tuntia myöhemmin huomasin, että olo oli muuttumassa. Mustuuden täydellisyys oli johtunut lääkkeen puutteesta.

Nyt musta on sellaista kuin blogipohjassani. Mieleen jäi ajatus siitä, että mikään ei ole taattua. Mutta sen sijaan, että uskoisin olevani menossa helvettiin ilman, että voin tehdä asialle mitään, ajattelen vain, että ehkä Jumala haluaa minun miettivän tätäkin asiaa joskus!

On se niin kummallista, miltä maailma voi näyttää, kun aivokemia on vinksallaan! Ei ole yhtään ihme, että ihmiset tekevät itsemurhia.