Katsoin tänään kaverin luona hetken tv:ta, josta tuli Pieni talo preerialla.  Kun Lauran kasvot ilmestyivät näkyviin, sisimpääni iski aivan ihmeellinen tunne.  Se oli sekoitus lämpöä, turvallisuutta ja toisaalta suunnatonta jännitystä!  Minusta täytyi tuntua tuolta lapsena, kun katsoin sarjaa televisiosta: mistä se tunne muuten olisi tullut?

Televisio, töllötin, oli tuvan nurkassa.  Se, joka kerkisi ensin kiikkuun (suuri ja, ah, pehmeä keinutuolimme), sai parhaan katsomispaikan.  Sunnuntaihin kuului esimerkiksi Pieni talo preerialla, silloin, kun sitä esitettiin. Mutta oliko se todella noin jännittävä lapselle??!  Ymmärrän, että Tohtori Sykerö tai myöhemmin Ihmemies ja Ritari Ässä jännittivät.  Mutta Pieni talo preerialla??!

Loppumusiikin muistan erityisen hyvin.  Rakastin katsella, kuinka Laura kädet levällään juoksi kesäisellä kukkaniityllä.  Minä halusin juosta myös.  Joskus kokeilinkin, mutta ei siitä mitään tullut.  Minä kun pelkäsin ampiaisia.