Olimme perilla Fuengirolassa ystavanpaivana puoleltapaivin. Kello oli tunnin vahemman kuin Suomessa. Juna oli niin tuttu. Kuulutukset ja muut aanet olivat tuttuja. Meri oli nyt olemassa: se pilkahteli kerrostalojen takaa, kun juna kulki eteenpain.

Saimme Fuengirola Beach:sta asunnon 4. kerroksesta. Meri nakyi parvekkeelta kuten ennenkin. Lysahdimme sangylle, mutta pienen levon jalkeen piti lahtea. Sielu paloi ulos. Aloin kavella rantaa ja kavelin saman tien usemman kilometrin aina Los Bolichesiin asti. Siella oli viidelta suomalaisen seurakunnan jumalanpalvelus. Mina kavelin, koska oli pakko. Olin jollakin tavalla hyvin kiihkoissani ja hyvin levoton. Aivot yrittivat selvita uusista arsykkeista. Mina kavelin ja olin jarkyttynyt siita, etta en kuitenkaan muistanut, minka varinen meri on. Vari haalistuu muistoissa. Meri on taytelaisen turkoosi. Heitin kengat pois ja annoin sen syleilla minua niin, etta housut kastuivat suolavedesta. Se ei haitannut.

Kuvan keskelle, ylalaitaa, on tallentunut lintu.

Kaverikin tuli jumalanpalvelukseen. Sen jalkeen oli kahvit seurakuntatalolla. Tormasimme heti luontopiirilaisiin ja he ottivat meidat ilolla vastaan. Haaveiltiin, etta torstaina voitaisiin lahtea Fuerte de Piedraan, joka on tuhansien flamingojen kansoittama suolajarvi. Upeaa.

Seuraavana aamuna annoin itseni nukkua pitkaan. Herasin puoli yhdeksalta. Laksin heti takaisin seurakuntatalolle, jonne vein tuomiani kirjoja. Sofia-opistolta kyselin kasityoporukoita, mutta tana vuonna heilla ei ole erityisprojekteja. Pitaa sitten tehda vain omiaan. Annoin sekavan mieleni olla ja paatin kavella paamaarattomasti. Kylla mina parin paivan paasta tietaisin, mita tehda.

Talvi on ollut hyvin kuiva, mutta lammin. Kaikkialla on vihreaa.

Rantakadun varressa

Tuttu rantaravintola

Sohailin linna, joka nakyy parvekkeellemme. Tuossa edessa on joki, joka ylitetaan kevyen liikenteen siltaa pitkin.