Se taisi olla jo toissa keväänä, kun kiersin aamulla varhain kuuntelemassa lintuja. Tiesin, että alueella oli - jälleen - liikkeellä karhu ja hartain toiveeni oli, etten näkisi siitä tai edes sen jäljistä vilaustakaan. Kierrokseni oli jo lopussa, kun pysähdyin rannalle. Jäin tuijottamaan järvelle. Olin ollut paikoillani viitisen minuuttia, kun liikahtaessani takana rysähti ja säikähtynyt mölinä täytti ilman. En säikähtänyt, vaan minut täytti kyllästynyt (!) ajatus, että siinäkö se karhu nyt oli? Oliko pakko näyttää se mulle?

Kääntyessäni ehdin kuitenkin nähdä metsäkaurisuroksen hahmon sarvineen. Kauris oli ollut menossa rantatien yli ja oli nähnyt minut vasta liikahtaessani. Silloin se oli pompannut, mölähtänyt säikähtäneenä ja pinkaissut omia jälkiään takaisin pensaikkoiseen metsään. Myöhemmin etsin kauriin ääntä netistä ja ihan samanlaista se oli kuin kuulemani ääni.

Kuvassa näkyy kauriin jättämiä jälkiä. A5-kokoinen tai himpun suurempi vihkoni oli vieressä vertailun vuoksi.

Luin muuten äskettäin erään biologin kirjoituksen, jossa hän kertoi nähneensä pitkän uransa aikana vain kerran karhun jälkiä. Hämmästyin. Minä näen niitä melkein vuosittain. Olen nähnyt niitä Kuopiossa, Kerimäellä, Outokummussa ja tietenkin kotiseudullani Liperissä vuodesta 1995 alkaen. Mahdollisesti näin itse otuksenkin Kolilla. Kotikonnuillani karhun polku kulkee noin sadan metrin päässä pihoista (sikäli kuin minä tiedän). Eli ei se pelkästään erämaan asukki ole. Onneksi Suomessa ei ole vaarallisempia petoja.