Huomenna minä lopultakin saan mennä ihan virallisesti Vakkaan "töihin". Käytän edelleen lainausmerkkejä erottaakseni työn palkallisesta. Työtä itseään odotan kärsimättömästi: niin pitkään sen aloittaminen on vienyt. Odotan siltikin, vaikka työ-sana sinänsä on minulle punainen vaate. En halua suunnitella tulevaisuutta ennen kuin tiedän, miten siitä selvitään! Vaikka ei nykyinenkään elämä oikein motivoivalta tunnu.

Jännittääköhän minua tiedostamattomasti vähän?! Näin nimittäin unta, jossa aloitin uudessa työpaikassa ja paikka oli aivan hirveä. Se oli jättimäinen firma, joka sijaitsi huippumodernissa, kalseassa toimistotalossa. Miehet käyttivät pukua ja solmiota ja naiset minihameita ja korkokenkiä. Välillä kaiuttimista kuului ilmoitus: "Ruokatunti." Silloin kaikkien oli lähdettävä yhtä aikaa tauolle. Täällä ei tunnettu joustavaa työaikaa. Minä läksin etsimään wc:tä. Se sijaitsi ruokalan vieressä lasikopissa. Verhot olivat jäykkiä, ja monessa osassa, ja minulla meni varmaan koko ruokatunti, kun yritin vetää niitä lasiseinien peitoksi.

Sen unen haluaisin unohtaa. Kerron siis vielä toisen.

Osallistuin juoksukilpailuun. Osallistujia olivat minä, erilaiset linnut ja Aku Ankka. Hän halusi voittaa ja oli hirveän kiukkuinen, kun muut yrittivät päästä hänen edelleen. Minä pingoin mukana, minkä pystyin, ja minulla oli hauskaa (!). Toiselle kierrokselle tuli mukaan kurki, joka oli päättänyt lentää koko matkan. Minä ihailin, kuinka se pysyi lähtömerkkiä odotellessaan ilmassa lähtöviivan kohdalla, vaikkei liikuttanut edes siipiään. Kolme, kaksi, yksi...  Aku Ankka uhosi voittavansa tällä kerralla ihan varmasti.