Kolmantena Lapin matkan aamunamme maa oli kuurassa: oli ollut pakkasyö. Hetken ulkoa käveltyäni päätin tehdä tulen kotaan ja se lämmitti vähän. Aamiaisen (ja aamurukouksen) jälkeen suunnistimme taas autolle. Tällä kertaa ajoimme katsomaan Pakasaivoa, joka osoittautui vähintään yhtä huimaksi kohteeksi kuin olimme esitteestä lukeneet. Se oli jättimäinen hiidenkirnu, johon oli muodostunut järvi. Järvi itse jatkui rotkolaaksossa pidemmälle. Hiidenkirnussa järvi oli kuusikymmentä metriä syvä ja kalliot sen rannalla kohosivat 50-70 metrin korkeuteen. Järvessä ei ole kevät- ja syyskiertoa, kertoi esite, joten pintakerroksen alla vesi on hapetonta. Siellä säilyy kaikki, mitä sinne on aikojen kuluessa päätynyt. Mitään ei sanottu siitä, onko järven pohjaa tutkittu. Minua alkoi heti kiehtoa, mitä järvestä ehkä on löydetty.

Me seisoimme kallioilla ja katselimme alas. Näkymä oli minulle yhtä käsittämätön kuin Pallastunturit edellisenä päivänä. Katselin vain ja ihmettelin. Toiset lähtivät kulkemaan polkua alaspäin ja sain katsella kauempaa, kuinka he laskeutuivat toisen kallion päälle. Arvasin, ettei tilanne todellisuudessa ole vaarallinen, mutta huimalta se sivusta katsottuna näytti.

 Sininen piste kuvan vasemmassa ylälaidassa on ihminen.

Kun toiset palasivat kierrokseltaan, läksimme seuraavaan paikkaan. Se oli Äkäsmylly, entinen mylly rakennuksineen. Sen yhteydessä oli persoonallinen kahvila, kirpputori ja vähän muutakin kahvilapariskunnan järjestämää nähtävää. Jälleen toiset läksivät käymään kolmen kilometrin päässä seitakivellä, mutta minä jäin kirjoittamaan myllylle ja tutkin siinä sivussa kirpputorin. Löysin urkupinssejä! Ostin niitä muutaman kuorolle muistamisia varten.