Näin Koivunlehti parkkeeraa äidin auton. Sitä kun ei omista omaa autoa, on kauhean vaikea muistaa, että auton keula pitäisi ajaa melkein tallin etuseinään kiinni.

Tämän jälkeen ei tietysti pitäisi jatkaa tarinaa, mutta jatkanpa kuitenkin... Opettelen samalla käyttämään hymiöitä, joita löysin sivulta http://www.freesmileys.org/     (edit. aika huonolla menestyksellä)

En omista autoa, mutta minulla on ollut ajokortti 18-vuotiaasta. Selviän mielestäni tavanomaisesta ajamisesta - paitsi moottoritielle liittymän kautta menosta. Sitä vältän, jos vain mahdollista. Tuntemattomissa kaupungeissa en myöskään noin vain ryhdy ajamaan. Tien poskeen en ole joutunut yhtään kertaa. Ennen viime perjantaita...

Läksin perjantai-iltana ajamaan sukulaisten luo, jonne äidillä oli tavaraa vietävänä. Tie on mutkainen ja mäkinen kylätie, josta olen aina pitänyt. Kesällä sen varrella saattaa nähdä mitä tahansa eläimiä. Ajoin hiljaa, koska ajan tiellä harvoin ja auton tuntuma tiehen oli pehmeä. Normaalistikin rajoitus on vain 60 km/h. Keli ei ollut yhtään liukas eikä tiellä ollut lunta. En silti ehtinyt kauaskaan, kun auto pitkällä suoralla lakkasi tottelemasta ohjausta ja alkoi "luiruta". Näin jälkeenpäin ajatellen muistelen, etten ollenkaan tajunnut, mistä oli kysymys, vaan koetin ohjata autoa edelleen suoraan eteenpäin. Luiruaminen jatkui ja sitten epäuskoisena tiesinkin jo olevani ojassa. Hitaan vauhtini ansiosta auto oli luisunut kauniisti ja pehmeästi lumihangen päällä ulos tieltä ja kallistunut hitaasti ojaan. Tavallista parkkeeraustakin pehmeämmin se pysähtyi ja lumet tussahtivat konepellille ja tuulilasille.

Ensimmäinen ajatukseni oli hölmistynyt epäusko. Miten tässä nyt näin kävi?    Tai oikeastaan ihan ensimmäinen ajatus oli refleksinomaisesti lapset: minulla nimittäin oli mukana Nappu 3v ja ihka ensimmäistä (ja ehkä myös viimeistä? ) kertaa myös pikkusisko Hatti 1v! Hatti ei ollut huomannut mitään erikoista. Ehkä hän ajatteli, etttä tämän tätin kanssa on sit varmaan aina tällaista?   Nappu säikähti kallistumista vähän, mutta rauhoittui saman tien, kun käännyin takapenkille päin. Hetken päästä hän jo nauraa hörötti, kun olin käynyt ulkona ihmettelemässä tilannetta ja sitten huokaisten päivittelin lapsille, että 'nyt täti kyllä ajoi ihan hassusti! Eihän näin pidä ajaa!' "Ihan hassusti", toisti Nappu ja nauroi. Sitten sanoin, että nyt pitää soittaa isille ja sanoa, että ottaa traktorin ja tulee vetämään meidät pois ojasta. "Isi tullee hakemmaan", Nappu hoki tyytyväisenä tämän jälkeen ja ehti kurkkia monta kertaa ikkunasta ulos ennen kuin traktori lopulta saapui.

Säilytin siis malttini, mutta jos lapset eivät olisi olleet mukana, olisin takuulla näyttänyt todelliset tunteeni! Voihan - - - - - !!!    Ei ole totta!!! Miten minä tämän tein? (hakkaa päätä seinään)    Olisin varmasti potkinut auton silkalla jalkavoimalla kokonaan ojan pohjalle. Sielläpähän pysyt!  Enkä takuulla olisi soittanut Veli2:a apuun, sillä arvasin, ettei minulle päänsilitystä heruisi. Olisin tehnyt mieltäliikuttavan kyltin

 (vaikka jok'ikinen ohiajava auto pysähtyi kyllä ilman kylttiäkin) ja hankkinut jostain traktorin avuksi. Sitten olisin ajanut muina miehinä takaisin kyläpaikkaan ja lopulta takaisin äidin luo. Kun hän olisi myöhemmin huomannut, että konepellin alus on puolillaan lunta, olisin antanut jonkun hyvän selityksen: "no kun minä ajoin, niin äkkiä se tuulilasin pyyhkijöiden johto alko savuta ja piti pysähtyä ja minä panin sinne vettä ja sitten yht'äkkiä tuli hirmunen tuulenpuuska ja puhalsi konepellin alusen täyteen lunta ja en minä sitä kaikkea saanut pois niin että siksi sitä on tuolla vielä." 

Mutta koska tämä suunnitelma A ei käynyt laatuun, soitin Veli2:lle ja pyysin hänet kesken navettatöiden autoa ja lapsia pelastamaan. Mitään hätää meillä ei ollut, sillä auto kävi koko ajan ja paikkamme suoralla oli sellainen, ettemme aiheuttaneet vaaraa sen kummemmin toisille kuin itsellemmekään. Kaiken lisäksi meillä oli evästäkin mukana: Hatti-paran sosepurkki! Syötin Hatin ja annoin loppuja Napulle, jonka olin päästänyt viereeni etupenkille istumaan. Nappu oli otettu, kun kerroin, mitä isänsä oli sanonut: "Pidäkin huolta, ettei Nappua ja Hattia kylmä! He ei saa yhtään palella!" No eivät palelleet. Kun ajoin heidät takaisin kotiin, Hatti nukkui istuimessaan aivan punaisin kasvoin. Olisi tainnut vähempikin lämpö riittää.

Ja mitä oikeastaan tapahtui? Suora tie oli aurattu sen verran leveälti, että huomaamattani päädyin ajoradan ulkopuolelle. Sen jälkeen en ensinnäkään tajunnut, mitä tapahtuu ja toiseksi taitoni eivät ehkä muutenkaan olisi riittäneet tilanteen pelastamiseen. Onneksi kuitenkin ajoin tapani mukaan hiljaa (reilut 40 km/h sillä hetkellä), joten vahinkojakaan ei sattunut. Kaikki olimme turvavöissä ja -istuimissa, tietenkin, mutta tuskinpa kehenkään olisi sattunut, vaikka olisikin ollut vielä 70-luku eikä autoissa mitään turvavälineitä.

Mutta vielä vakavasti puhuen: olen ajamiseni alusta miettinyt, mitä tekisin, jos minulle sattuisi ajaessa vahinko, jossa toiselle käy huonosti. Toisille sanoisin, että pitää mennä rattiin edelleen. Vahinkohan voi tapahtua missä ja milloin tahansa, eikä täydellistä varovaisuutta voi olla olemassa, vaikka miten rajoittaisi omaa elämäänsä. Olisin edelleen samaa mieltä, mutta silti en ehkä ajaisi koskaan enää. Rukoilen, ettei tarvitse koskaan tietää.