Lento kesti melkein viisi tuntia ja alkoi jopa kayda tylsaksi. Nousu oli tosi helppo. Minun oli taas vaikea uskoa, etta kone voisi nousta niin korkealle. Helsinki oli sumun peitossa ja pilvia oli muussakin Euroopassa, silla vain jossain vuoriston kohdalla nain maata vahan. Maassa oli lunta ja varmaankin laskettelurinteita. Sitten olimme taas sankan pilvikerroksen ylapuolella. Aurinko paistoi kirkkaasti.

Vajaat puoli tuntia ennen kenttaa kone alkoi laskeutua niin, etta maha teki volttia. Tietyssa korkeudessa paani selkeni ja tuntin joka paikan rentoutuvan. Ilmanpaine saa kireyden ja paansaryn aikaan minussa jo melko matalalla! Otin sarkylaakkeen etukateen.

Kun meri lopulta avautui nakyviin, jannitys ja ilo paasivat hetkeksi valloilleen. Kone kaartoi ja kaantyi kohti maata. Ikkunasta nakyi vuoria, joiden lomaan kone laskeutui. Kentan laidalla kasvoi palmuja. Miten omituista. Palmuja ulkona. Ja mina.

Pomppuisen laskeutumisen jalkeen seurasin toisia matkalaisia sinne, mihin matkalaukut tulivat. Muuten tuskin olisin osannut. Sain rinkkani ja suunnistin valoa kohti. Sielta paasi kuin paasikin ulos. Ja olin auringonpaisteessa. Hetken istuin ja hengahdin. Tassa sita nyt ollaan.

Lahdin saamieni ohjeitten mukaan junan pysakille ja lippuautomaatille. Osasin jopa senkin. Vain oston jalkeen en ymmartanyt, mista printattu lippu tulisi ulos koneesta. Tutkin kaikki aukot, eika lippua nakynyt missaan. Lopulta pyysin apua naapurilta ja han naytti lasikannella peitetyn luukun. Sieltahan se lippu loytyi.

Juna kulki vain kahteen suuntaan ja minun pysakkini oli paatepysakki, joten minun oli helppo matkustaa. Junassa sisalla oli hyva naytto ja selkeat kuulutukset.

Istuutuessani tanaisin vieressa istuvaa naista ja kaytin espanjaa ensimmaista kertaa. Olin yhta sulava kuin suomen kielessa aamulla: "Ah, ooo... tuota" ja sitten riemukas "¡Perdon!" Nainen nauroi ja sanoi, etta ei se mitaan. Espanjaksi siis.