Olin kylässä naapurissa, maalla, ja lähdimme isolla porukalla pellon laitaan. Metsämaa on siellä soistunutta ja vain viidenkymmenen metrin päässä metsän ja ruovikon takana on järvi. Etsimme maasta jotain. Minua pelotti, sillä oli pimeää ja metsässä saattoi olla karhuja. Näin kiiluvasilmäisen ketun kulkevan polkua pitkin ohitse. Pelkäsin myös veden täyttämiä, mustia kuoppia, joista oli nostettu mutaa.

Metsästä alkoi kuulua outoa laulua. Polkua pitkin ilmestyi paikalle elämäntapaintiaaneja, joista olin lukenut lehdistä. He olivat alasti, mutta sehän kuului asiaan. Joukon johtaja kertoi heidän elämästään ja sitten he läksivät jatkamaan matkaa hymisten. He olivat vaelluksella.

Sitten alkoi kuulua iloista naurua ja peltoa pitkin laukkasi paikalle hevosilla lauma tyttöjä. Ensimmäisenä oli tuttu tyttö 10v. Pikkuruinen hevonen heitti hänet selästään ja hän putosi nauraen maahan. Minä otin hevosta suitsista kiinni ja autoin tytön takaisin satulaan. Hänellä oli sylissään iso, vähintään A3-kokoinen, lokerikko täynnä erilaisia askarteluhelmiä. Lokeroissa ei ollut kantta ja tytön piti kantaa lokerikkoa mukanaan hevosen selässä.

Eihän helmien kantamisesta tule yksin mitään, ajattelin! Menin auttamaan ja pidin lokerikkoa toisesta päästä kiinni niin, että se pysyi vaakatasossa. Vikuri hevonen yritti pukitella, mutta tyttö piti sen aisoissa. Hädin tuskin saimme helmet pysymään lokeroissaan jyrkässä rinteessä, vaikka olimme kahdestaan. Kun pääsimme rinteen ylös, päästin irti. Tiesin, että tästä eteenpäin hän kyllä selviäisi.